PÄÄKIRJOITUS
Aivokuollut jatkaa siitä mihin heinäkuussa jäi, eli päätoimittajan hommien ohella koko muun toimituksen ja henkilökunnan duuneja taittajasta oikolukijaan ja graafisesta suunnittelijasta hupitoimikuntaan hoitavan allekirjoittaneen epätoivoisena urakkana on ollut siivoilla kesän mittaan kirjoittamatta jääneistä leffoista jotain roskaa näihin esinumeroihin. Tämän jälkeen olisi tarkoitus alkaa katselemaan elokuvia myös ihan silläkin silmällä, josko näistä kokonaisuuksista saisi jotakin järkevää aikaiseksi ja ehkä jopa kirjoittaa ne jutut heti tuoreeltaan vastoin tätä parhaillaan vallitsevaa linjaa, jossa yritän muistella mielikuviani ja parhaita hetkiä ties mistä 45 päivää takaperin katsomastani kuvatuksesta. Tirehtöörinne opinnot sanoinkuvaamattomia rikkauksia ja leveää elämää tulevaisuudessa tarjoavien mediaopintojen parissa tosin hurahtivat jälleen käyntiin tässä syksyn ruskassa, joten toivotaan ettei muhkeasti vapaa-aikaa tarjonnut viiden päivän työviikko vienyt siinä samalla myös niitä viimeisiä resursseja yrittää pitää tätä hommaa edes mukamas aikataulussaan.
Paljon olisi seitsemännen taiteen maailmanmenon suhteen aihetta jälleen bansheen ulvontaan, mutta yrittäkäämme pitää mielemme positiivisina, jottei hiljalleen vähenevä auringonvalo tekisi meistä komerossaan seinää murjottaen tuijottavia hapankaaleja tai paremmassa tapauksessa kuutamohulluja. Aku Louhimiehen visioima uusi versio ehkä parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi mieltämästäni Risto Jarvan Jäniksen vuodesta kannattaa ohittaa sillä olankohautuksella, että eipä tältä aikakaudelta ja SES:n tuottamaa laatua kukkarollaan tukevalta syväriviseltä kansalta ihan oikeasti mitään parempaa missään vaiheessa edes tullut odottaneeksi. Myös suosikkikauhukomediatrilogiani raiskaamista jatkava, tulillaan oleva Evil Dead 5 menee rutiinilla lokeroon X, vaikka jenkkien loputon ahneus verta lypsävien lehmiensä parissa meikäläiselle täysin uusi juttu olikin. Myös helvetilliset kokemukset olohuoneisiin (eihän kukaan nyt oikeasti tätä menisi teatteriin asti katsomaan?) glittereineen pian tuova uusi Hellraiser muistuttaa lähinnä siitä (suosiolla skippaamastani) viime osasta, joka kuulemma kuvattiin jonkun pornoleffan lavasteissa. Episodin toimitukselle terveisiä, ettei “Pinheadina” tunnetun hahmon nimi ole Hellraiser.
Sen sijaan huomattavasti masentavampia uutisia ovat Jafar Panahin tuorein vankilatuomio sananvapautta rakastavassa kotimaassaan Iranissa ja erityisesti tuulet Ukrainan suunnalta. Maan elokuva-arkistotoimintaa vetävä Dovzhenko-keskus ollaan näes paraikaa ajamassa alas armoitetun presidentti Zelenskyn mahtikäskyllä, sillä tietäähän entinen tv-koomikko elokuvahistorian tallentamisen ja korkeakulttuurin elossa pitämisen olevan täysin turhaa. Uudelleenorganisointi tarkoittaa tässä tapauksessa kokoelmien sijoittamista lukkojen taakse johonkin miehittämättömään säilöön, eli käytännössä pois silmistä ja pois mielestä. Samanlaisen tempauksenhan toteutti myös Brasilian Bolsonaro tässä parisen vuotta takaperin, eli korkeakulttuurin tuottamisen ohella myös olemassa olevan perinnön vaaliminen on tällä hetkellä maailmalla about yhtä hyvissä käsissä, kuin Talibanin johtamassa Afganistanissa.
Kääntäkäämme silti katseemme kohti lyheneviä päivänsäteitä. Suoratoistopalvelujen tarjonta on laadukkaampaa kuin ehkä koskaan ja jopa kaltaiseni Netflixiä ja muita Disney+:ssia sekä Elisa vitun Viihteitä vierastava museomuumio löytää rajattomasti katsottavaa pelkällä napin painalluksella aina Criterion Channelista Eastern European Moviesiin ja Full Moonin -striimeihin. Unohtaa ei tietenkään passaa etsivälle todellisiksi aarrearkuiksi paljastuvia YouTubea ja Vimeota, joista aina toisinaan löytyy sellaisia UG-helmiä, joita tuskin olisi mahdollista saada nähtävikseen edes laajalla kielitaidolla, paksulla lompakolla ja VHS-tason kuvalaatuun tyytymisellä. Valittaa ei sovi myöskään KAVI:n tai WHS Teatteri Unionin tarjonnasta, joka tosin on muuta Suomea (kuten nykyistä kotikaupunkiani Turkua) ajatellen masentavan Helsinki-painotteista. Niin ja tuotetaanhan sitä yhä silloin tällöin maailmalla (lähinnä Aasiassa) muutamia aidosti kiinnostaviakin teoksia. Esimerkiksi bolivialainen draama Utama vaikutti trailerinsa perusteella ehdottomasti elokuvakerhoesityksen arvoiselta – harmi vaan että oikeuksien saaminen on etenkin pienen budjetin omaavalle klubille vähän turhan haastavaa.
Aivokuolleen seuraavaa numeroa odotellessa sopii vaikka ihmetellä, mitä pirua Elitisti.net on itselleen tehnyt, siivottuaan sivustoltaan ne kaikki pienet koristekuvat, joissa vähäpukeisia naisia uhkailtiin erilaisilla työkaluilla (ja jonka poliittisen epäkorrektiuden aiheuttamalle pahennukselle lehti itse vielä joitakin vuosia sitten ironisesti virnisteli) ja muutettuaan ulkoasunsa lähinnä Laajakuva.comin näköiseksi. En sano tätä oman kusireunaisen pilveni reunalta nyrpistellen nokkaani sivustolle, joka aikanaan edesauttoi omaa harrastustani kovin ja toi minulle suurta iloa monilla hienoilla artikkelisarjoillaan ja arvosteluillaan, vaan nimenomaan yhtenä lukijana, joka pystynee vuosia jatkuneen tekohengityksen jälkeen ymmärtämään tämän kasvojen kohotuksen, mutta silti kyseenalaistamaan botox-piikkien luonnollisuuden. Tasaisen siistiä ja tylsää ulkoasua näyttää pehmentävän uusi linja, etusivun tarjoamien arvosteluiden koostuessa tätä kirjoittaessa genreoutouksien ohella sellaisista nimikkeistä kuten Fire Birds, Jackass Forever ja Top Gun: Maverick. Onneksi mukaan on lisätty myös artikkelien arvioidut lukuajat, jotta hektistä elämäänsä kusi puntista roiskuten malttamattomana heiluva lukija saattaisi jopa klikata otsikkoa. Ehkä kauhukoiran tiettyyn ikään tultuaan olisi parempi päästä lepäämään sille ansaitulle eläkkeelle menninkäispiipun ja viskilasin ääreen, kuin tulla haudatuksi Pet Semataryn turpeeseen?
Onnea vielä syyskuun seitsemännen synttärisankarille, 82-vuotiaalle Dario Argentolle kuin myös kepeitä multia Jean-Luc Godardille, Henry Silvalle, Vesa-Matti Loirille ja kaikille muille, jotka eivät tulevaa pyhäinpäivää ehtineet näkemään.
KAUHUN RIIVAAMAT
Pienen kauhukaupan katalogi on täällä taas. Aloittakaamme pahvilaatikoiden penkominen toukokuussa kaverini luona pitämällämme illalla startanneella ja yön yli jatkuneella kauhumaratonilla – joka tosin katkesi ennen aikojaan illan isännän alettua pilkkimään toiseksi viimeisen kuvan tienoilla ja kuorsattua kokonaan viimeisen yli.
Ehtoon ensimmäinen raina oli pitsan kanssa katseltu Kirottu salaisuus (Humongous, 1982), joka totta maar oli nimensä veroinen. Kanadalainen puska-slasher alkoi jollain vuosikymmenten taa sijoittuvalla fläsärillä, jossa poikaystävä raiskaa naisensa todella brutaalisti, vain tullakseen lopulta koirien riekaleiksi repimäksi. Eksploitatiivisyydessään ihon alle menevästä niljakkuudesta siirrytään nykypäivään eli kasarille, jossa nuorisoporukka haaksirikkoutuu veneellään metsäiselle saarelle. Skutsista löytyy kartano, kartanolla on menneisyytensä ja katsojalla tylsää.
Niinhän se siis on, että shokkialku jää Kirotun salaisuuden ainoaksi voimakkaaksi kohtaukseksi. Loppuelokuva kun hortoillaan saaressa, näytellään rintamuksia ja aina välistä kuollaan ruudun ulkopuolella. Murhaaja nähdään vasta lopussa, mihin saattaa olla syynä tappajan epäonnistuminen ulkoisesti vielä pahemmin, kuin Don’t Go in the Woodsin vastaavan karhuntaljaspugen. Koska murhaaja on väkisinmakaamisen uhrina syntynyt jälkeenjäänyt muotopuoli (mitäpä muutakaan tällaisesta väkivallanteosta syntyy kuin kehitysvammaisia, jotka luonnollisesti ovat sitä verenhimoisinta sakkia tässä maailmassa), odottaisi tämän olevan edes jonkinlainen yliampuva hirviö Tobe Hooperin Kummitusjunan tyyliin. Kyseisen möykyn maskeeraus on kuitenkin suoritettu todennäköisesti kännin siinä vaiheessa, jolloin olisi paljon mukavampi vain jumittaa perseellään paskaa jauhaen ja lisää mölyvettä kitaansa kaataen. Kun veritehosteillakaan ei mässäillä, on leffa yhtä pahaa ajan hukkaan heittämistä kuin edellä kuvattu toiminta.
Ensimmäinen Uudessa-Seelannissa (pitkälti australialaisten toimesta) kuvattu kauhuleffa Outoa käytöstä (1981) oli hieman parempi, joskin kaukana siitä iskevyydestä, mitä ozploitaatiolta olisi ollut lupa odottaa. Yhdysvaltoihin sijoitettu (ilmeisesti aucklandilaiset maisemat muistuttivat tarpeeksi Jenkkilää) pätkä kertoo teineistä, joita muutetaan hullun tiedemiehen toimesta massamurhaajiksi – myöhemminhän kuuluisan ja Suomenkin hallituksen nielemän salaliittoteorian mukaan samaa yritti myös väkivaltaviihdeteollisuus, mutta laihemmin tuloksin. Liian pitkä kesto riivaa filmiä, vaikka muutamat puukotukset ovatkin onnistuneita. Lopputulos on pitkälti pannukakku, joka voisi maistua paremmalta, mikäli olisi tarjottu nykyistä huomattavasti runsaamman mansikkahillosatsin kera.
Zombeavers (2014) oli yön pakollinen hetki pelata kruunaa tai klaavaa panoksilla “ilmainen shotti tai naaman työntäminen täytettyyn pottaan”. Onneksi tällä kertaa onnetar suosi rohkeaa, joskin hyvän rommin sijaan pikemminkin intialaisella pontikalla. Zombimajavista kertova moderni kauhuelokuva kun ei jo ingressiltään kuulosta kovinkaan lupaavalta, etenkään jos juliste hehkuttaa sen olevan American Pien, Cabin Feverin ja The Ringin tuottajilta.
Ylipöhkössä leffassa teinit päätyvät Creepshow 2:n lautan kautta Elävienkuolleiden yön mökkiin ydinmyrkyn mutatoimien tappajamajavien piirittämiksi. Murhanhimoisilla elukoilla on syljessään myös ripaus lykantropiatroppia, joka saa typerimmissä kohtauksissa puremaa ottaneet muuttumaan valtaviksi… ihmismajaviksi.
Henkisessä kehityksessä jälkeenjääneen filmin voimavaroja ovat CGI:n korvaavat majavanuket, poskessa olevasta kielestä huolimatta sopivan “vakavahenkinen” meininki (toisin kuin vaikka jollain Crabs!lla, Zombeaversilla ei ole tarpeenaan joka toinen sekunti muistuttaa katsojaa mongoloidihuumorilla siitä, että haa haa haa, nyt nauretaan) ja tarinan sulava eteneminen, joka piristi kahden tylsääkin tylsemmin edenneen rainan jälkeen kuin pussillinen leivinjauhetta. Mistään hyvästä leffasta on silti haastavaa puhua, enkä suoraan sanoen lähtisi suosittelemaan tätä muutoin kuin vastaavassa tilanteessa porukalla nautitun kauhuleffamaratonin osana ja kera muutaman olusen.
Argentiinassa ja Briteissä X-ratedettua, Suomessa kokonaan kiellettyä ja USA:ssa PG-merkinnän saanutta The Deathmasteria (1972) tehtiin nimellä Guru Vampire ja se yhdistää jonkinlaisen mansonhenkisen kultin ja vampirismin. Kreivi Yorgana muistettavan Robert Quarryn johtama Khorda pitää psykedeelisessä elokuvassa jonkinlaista verenimijäkommuunia linnassa Yhdysvaltain syrjäseudulla, joutuen napit vastakkain parin kohtalokseen käyvän nuoren aikuisen kanssa. Meininki kiehtoo riittämiin ja tunnelma on pitkälti samaa luokkaa Yorga-elokuvien kanssa, hippiaspektin tuodessa omituiseen sotkuun oman hauskan mausteensa. Ei mitään suurta ja merkittävää, mutta ehdottomasti silti hauskaa ja hämmentävää.
Yön viimeiseksi elokuvaksi jäi H.P. Lovecraftin nimellä myyty Veren kirous (aka Bleeders aka Hemoglobin), vuoden 1997 aikainen kauhupätkä Kanadasta. Mukiinmenevässä teoksessa majakkasaarta terrorisoivat maan alla kallionkoloissa asuvat, valolle allergiset epämuodostuneet hirviöt, jotka lopulta vyöryvät piiloistaan vaatimaan elämännestettä kuin parhaatkin Veripalvelun varainkerääjät. Rutger Hauer toikkaroi sivuosassa ja leffassa on myös yksi mieleen jäävimmistä seksikohtauksista tänä kesänä, mikä saattaa kuulostaa surulliselta. Hieman The Descentia muistuttavaa leffaa on muuten näytetty Ameriikan ihmemaan televisiossa nimellä The Descendant.
Vaikka nouseva aurinko jo pyyhkisi säteillään päättömän hirviön harmittomana makaavaa torsoa, kuuluu painajaisen jatkua siinä missä ininä tinnituksestä kärsivän korvien välissä. Kauhu kiertääkin kryptanhoitajanne näyttöpäätteillä, tv-ruuduilla ja valkokankailla läpi vuoden, joten jatkakaamme siis matkaamme kohti kaukana edessä siintävää tunnelin päätä ja siellä lepattaen loimuavia helvetin liekkejä.
Itkevän naisen legendan elokuvasovitukset ovat kiehtoneet aiheesta näkemäni patasurkean Conjuring-universumin esityksen jälkeen sillä, että näistä asetelmistahan voisi saada paljonkin aikaiseksi. Näin ollen odotukset vuoden 1933 meksikolaista filmatisointia The Crying Woman (La Llorona) kohtaan olivat korkeat, joskin ääni päässä myös samalla varoitti, etteipä kovinkaan suuri osa tuon aikakauden kauhuelokuvasta todellakaan ole laadultaan mitään Nosferatua tai Vampyria.
Eipä ole Ramon Peonin elokuvakaan. Reilun tunnin mitassaan pitkältä marssilta Maon kantotuolia roudaten tuntunut elokuva ei tavoita yhtään mitään lapsensa murhanneen äidin aaveesta kertovan kansantarun hyytävyydestä. Lupaavalta vaikuttavan, moderniin Meksikoon sijoittuvan alun jälkeen siirrytään vuosisatojen taakse kummitusjutun alkulähteille ja nähdään jos mitä kaksintaistelua sun muuta sankarit sukkahousuissa -pukudraamaa, joka kiinnostaa suurin piirtein saman verran, kuin valtaosa John Fordin tuotannosta. Lopulta aaveen poistuminen naisen kehosta palauttaa jälleen uskon siihen, että ehkä jäljelle jäävät minuutit lunastaisivat pitkän odotuksen, mutta ei. Suurimman osan leffaa kestäneen takauman päätyttyä ja jälleen nykyaikaan palattaessa synkälle sukukiroukselle löytyy lopulta Scooby Doo -tyylinen looginen selitys ja se siitä. Mitään varsinaista kauhua La lloronan vanhainkotiversiosta ei ole löydettävissä, tokkopa se edes ilmestymisaikanaan on ollut kummoinenkaan jännäri.
Berserker on onneksi typerimpiä slashereita, mitä eteeni on tullut. Pari vanhaa pierua katoaa Utahin erämaassa sijaitsevalla leirintäalueella, jonne kuuma nuoriso on suuntamassa retkeilemään. Nuotion kummitustarinat saavat uusia tuulia, kun aluetta terrorisoiva muinainen viikinkisoturi alkaa harventaa rivejä. Pöllämystyttävän järjettömässä leffassa möllit kiertävät kehää metsässä ja berserkkikohtauksen kourissa raivoava tappaja ottaa erää karhun kanssa. Murhamiehen puvustuskin saa nauramaan. Käsittämättömyytensä vuoksi oikeastaan aika hyvin toimiva pikku paholainen, joka jätti jälkeensä hyvän mielen. Olenko ainoa, jolle juliste tuo mieleen Pink Floyd: The Wallin mainostaiteen?
Irviöt (Grotesque, 1988) osoittautui vastapainoksi elokuvalliseksi istumiseksi muurahaispesään. Linda Blairin uran heikoimpiin hetkiin yltävässä tekeleessä punkkarit hyökkäävät korven keskellä olevaan taloon, tappavat sen isäntäväkeä ja lopulta aiheuttavat kellarissa (missäpä muuallakaan) asuvan epämuodostuneen pojan kuoleman. Erikoistehostemiehen hommia tekevä isukki päättää kostaa ja siitä seuraakin twistiä – ja tätä puolestaan vieläkin ratkiriemukkaampi twisti twistissä, jossa kaikki paljastuukin katselemaksemme elokuvaksi, jota ihmissusi ja Frankensteinin hirviö, hi hi hi, konehuoneesta käsin meille pyörittivät. Ota siitä oppia, Christopher Nolan. Koti-invaasiokauhusta omituisen scifin kautta komediaksi etenevässä rainassa ei ole mitään tolkkua ja sen katsominen käy työstä vailla palkkaa. Suosittelen välttämään kuin koronan sadatta aaltoa.
Luis Ospinan kolumbialaisessa Pura Sangressa (1982) sen sijaan on juoni ja jopa yhteiskunnallinen teema. Mies pitää sängyssä makaavaa rikasta isäänsä hengissä verellä, jota hänen kätyrinsä hankkivat kaappaamistaan pojista, jotka monesti raiskausmurhaavat pakolliseksi määrätyn luovutuksen yhteydessä. Heikoimmassa asemassa ovat köyhien korttelien asukkaat, joita tipahtelee kuin torakoita pohatan elossa pitämiseksi. Karujen aiheiden lisäksi elokuvan käsitys pahan saamasta palkasta on melko nihilistinen: murhasarjan järjestäneen päähänsä ampuma luoti tekee tästä lopulta sympatiat keräävän pyörätuolivihanneksen. Verityöt toteuttanut kuolemanpartio puolestaan siirtyy viettämään lokoisaa elämää hiekkarannalle paistetun kanan ja bissen kera suurimpana huolenaan näiden suonia himoitsevat moskiitot. Suositeltavaa katsomista ja kiinnostava eteläamerikkalainen etappi matkalla maailmanelokuvan aluskasvillisuuteen.
Suomenkielisillä nimillä Ihmiskalastaja ja Veriloma hämähäkkijärvellä muistettu Blood Hook (1986), pikkubudjetilla tehty ja myöhemmin Troman levittämä slasher-komedia on törkyä, mutta hitaammista hetkistään huolimatta hauskaa sellaista. Tällä kertaa salaperäisen murhaajan aseena on valtava ongenkoukku, jota hän nakkelee kohti uhrejaan, jotka sitten virvelöi karjumisen saattelemana järveen. Sivujuonessa samaisella lätäköllä järjestetään myös kalastuskilpailut, joiden vakavamielisyys ja niiden puitteissa esiintyvä vilppi ansaitsevat parit naurut. Ei tässä paljoa tolkkua ole, mutta aurinkoa ja kesäisen vihreää luontoa tarjoavana silti hyvää katseltavaa mökki-illoille hämärän laskeutumisen ja hyttysten saapumisen hetkille.
Australian ensimmäinen vakavalla naamalla tehty vampyyrielokuva Verenjano (Thirst, 1979) on ihan kelpo pikku pitkähammaspätkä, jossa plasmaa janoava kultti alkaa aivopestä Elizabeth Bathoryn jälkeläistä yhdeksi heistä. Tämä tapahtuu mm. asentamalla friidun kylppäriin verisuihkun ja piilottamalla hurmetta tälle tarjotun safkan sekaan. Mistään kovin jännittävästä filmistä ei ole kyse, mutta kohtaus jossa nainen kurkkii riitin tiimellyksessä punaisella mässäilevää vanhaa mummoa on hyytävähkösti ohjattu. Ozploitaatio-leffa olisi kaivannut hieman yliampuvampaa väkivaltaa erottuakseen genrensä joukosta.
Freddie Francisin Mel Brooksin tuotantoyhtiölle ohjaaja kauhudraama Tohtori ja paholaiset (The Doctor and the Devils, 1985) laittelee Elefanttimiehen jalanjäljissä katsojan kiertoajelulle taitavasti lavastettuun viktoriaaniseen Lontooseen. Timothy Dalton näyttelee tiedemiestä, jonka posse hankkii tälle mahdollisimman tuoreita ruumiita lääketieteellisiä kokeita varten. Lopulta tarpeeksi lämpimät kalmat toki loppuvat, joten metodiksi vaihtuu murha. Robert Wisen parhaan elokuvan Ruumiinsieppaajien jäljissä mennään siis täsmällisesti. Vaikka epookkimiljöö ja -puvustus ovat ensiluokkaisia ja murhat sekä naisten kohtelu ajoittain kategoriaa vastenmielinen, tuntuu leffa itsessään jäävän hieman puolitiehen, koska ei osaa päättää olisiko sunnuntai-iltapäivän pukudraamaa vaiko puhtaampaa kauhua.
Uhka avaruudesta (1986) ei todellakaan ole niin hulvaton pläjäys, kuin mitä alkuperäinen nimi Alien Predator voisi antaa ymmärtää. Kaksi paukapääjäbää kruisailee Espanjan rajaseuduilla ystävättärensä kanssa, johon he molemmat ovat ihastuneet ja jonka tuovat julki mitä limaisimmalla käytöksellä. Arvattavaksi jää, miksi nainen ylipäänsä haluaa hengata näiden täysin karismaatittomien ja käytökseltään teini-ikäistä koiraa muistuttavien idioottien kanssa, mutta ehkä asia selittyy salaviisaudella, suurilla sydämillä ja 1980-luvulla. Joka että porukka paukkaa syrjäiseen pikkukaupunkiin, jossa mitä ilmeisemmin vaikuttaa jokin verenhimoinen, avaruuden muukalaisiin liittyvä: voihan sen päätellä jo paikallisen ravintolan tarjoilijan omituisesta käytöksestä tai puodin epämääräisestä säilyketölkkivalikoimasta.
Uhka avaruudesta on todellista piinaa, nimittäin kliseisyytensä ja tylsyytensä vuoksi. Jonkinlaista Alien-rip-offausta on ilmassa mörköjen tunkiessa esiin uhriensa lihasta, minkä ohella toisesta maailmasta tulleiden pirujen valtaan joutuneet ihmiset löytyvät aika monesta jo nähdystä leffasta, Don Siegelin Varastetuista ihmisistä lähtien. Hahmot ovat, kuten jo mainittua, hyvin rasittavia, eivätkä näiden kohtalot liikuta sen enempää kuin Finnair suomalaisia Pohjois-Koreaan. Splatter oli ainakin suomikasetissa vähässä, mutta jotakin hyvää saadaan aikaiseksi muutamalla gore-tehosteella, joista hauskimmaksi jää ruokapöydässä onnellisina nauravaa ydinperhettä esittävän mainoksen päälle roiskahtavat avaruuslimat. Myös nuket ovat somia.
Tylsää sontaa, jonka katsomiselle on vaikea löytää sopivaa aikaa ja paikkaa. Nimi jaksaa naurattaa samaan ennakoivaan tapaan, kuin Bruno Mattein ennen James Cameronia ohjaaman Terminator II:n tapauksessa.
Kuvittelin Screamista ja sen jäljittelijöistä inspiraationsa julisteeseensa hakeneen Midsommer – kauhujen juhannuksen (2003) tuon kuvituksen perusteella tarjoilevan tanskalaista slasheria, mutta kamelianaiset se mitään murhaleikkiä sitten kuitenkaan ollut. Tanskalaisnuoriso (mikseivät koskaan eläkeläiset?) matkustaa viettämään juhannustaan Ruotsiin, haukkuu paikallista olutta ja ui järvessä vaatteet päällä, kunnes luurangot alkavat kolista komeroissa ja muutaman hahmon synkeät salaisuudet tuoda ruudulle kummituksia. Spiritisti-istunnossa on hieman jännitettä mukana, mutta muutoin Midsommer ei juuri täytä kauhun määritteitä, ollen pikemminkin ihmissuhteisiin keskittyvää, trillerillä maustettua draamaa. Suomeksi sanottuna juuri mitään ei siis tapahdu, eikä ylimielisten hahmojen olemassa ololle oikein löydä muutakaan syytä, kuin näiden toteutumatta jäänyt teurastaminen kasvottoman tappajan toimesta. Tällaisenaan filmi ei tunnu edes alkavan ennen kuin se jo loppuu. Olihan tässä kait tissit, jos sen pitäisi jota kuta lohduttaa?
The VelociPastorin (2018) tapauksessa mikään ei sitten enää onnistu lohduttamaan. Jokainen meistä varmasti on jo iät ja ajat tuntenut punahehkuista antipatiaa Tarantinon ja Rodriguezin Grindhousen tunkiolle ampumansa kusikaaren jälkeen kasasta pulpahtaneita feikkitrailereita kohtaan, joista ilmeisesti Macheten innoittamana alettiin lopulta väsätä myös täyspitkiä elokuvia, oli aineksia sitten edes siihen vähään tai ei. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että ainakin silloin joskus junnumpana toiminutta Danny Trejon viidakkoveitsen heiluttelua lukuun ottamatta parhaassa tapauksessa nämä laventelut ovat olleet Hobo with a Shotgunin kaltaista välttävyyttä, pahimmillaan taas suoraa puolen tähden arvoista roskaa. Toki joku voisi tokaista kaiken siis olevan niin kuin pitääkin, sillä olisihan monen oikeankin eksploitaatioelokuvan tapauksessa pelkän mainosvideon parhaiden palojen katsominen antanut lopputuloksesta huomattavasti itse leffaa positiivisemman kuvan. Tämä ei silti poista sitä, ettei näiden ehkä pariminuuttisina nippa nappa toimivien vitsien vääntäminen yli tunnin mittaisiksi osoita enempää kuin vakavia harhaluuloja omista kyvyistään.
The VelociPastorissa pappi muuttuilee dinosaurukseksi, mikä tarkoittaa sitä että näyttelijä juoksentelee parissa kohtauksessa paperimassasta ilman minkäänlaista yritystäkään tehdyssä raptoripuvussa. Kirkonmies luonnollisesti myös tappelee näiden pökäleiden vakiomuotina olevia ninjoja vastaan ihan vain siksi, että tämä nyt vain on kohdeyleisön mielestä sairaan siistiä, very cool. Vain viiden vartin mittainen elokuva on laahaava ja hauskan sijaan vituttava, eikä sen amatöörimäisyyttä jaksa antaa anteeksi pitkälti siksi, että ilottelun sijaan kokonaisuudesta haisee pelkkä rahastus. Muutenkin on kyseenalaista, kannattaako tällaisia juttuja ylipäänsä väkisin tuoda oikean yleisön eteen, vai olisiko moiset harrasteet ehkä parempi säilyttää sinä kaveriporukan keskeisenä illanistujaisissa esiin kaivettavana pilana, jolloin niitä ei olisi tarvetta lytätä ulkopuolisen toimesta siihen samaan maanrakoon, joka johtaa aina helvetin eteisportaille asti?
Tuliko tuossa pari kappaletta sitten muuten joku maininneeksi Screamin? Itselläni on ollut halki elämäni jonkinlainen erityissuhde ks. sarjaan, sillä sen kolmas osa oli ensimmäinen täysverinen kauhuelokuva jonka näin, salaa partioleirillä tottahan toki. Vaikka myöhemmällä iällä nuo leffat ovat kaikesta nostalgiasta huolimatta vain huonontuneet, koen yhä hyviä fiiliksiä aavenaamaisen murhaajan kostyymista ja kevin Williamsonin slasher-kliseille veistelevistä käsikirjoitusten jipoista. Parodian vääntäminen aina vain uusista jatko-osista ei tietenkään jaksa kestää loputtomiin ja viides osa, joka on itseironisesti nimetty ihan vain Screamiksi (2022) on jo todella väsynyt yritys, eritoten ilman kapteeniaan Wes Cravenia.
En ehtinyt aikomuksistani huolimatta katsastaa Screamia teatterissa, mutta eipä tuolla näytä olleen väliä, jäivätpä vain Hollywoodin pamppujen verirahat saamatta. Maan keskipisteeseen porattu tarina on sitä samaa torstain hernesoppaa, mitä odottaa voi. Ghostface on palannut, Woodsporon kakaroita paloitellaan ja sarjan alusta saakka hengissä selvinneet naamat kurvaavat hekin paikalle ihan siksi, että fanien nostalgiankiima saadaan tyydytettyä. Konseptin tunteva arvaa tapahtumat, uhrit (myös ne “epätodennäköisimmät”) ja murhaajat nopeasti eikä lopulta elokuvassa olekaan paljoa muuta jännää kuin sen lottoaminen, kestävätkö ikääntyneiden näyttelijöiden naamankiristyssiteet lopputeksteihin saakka.
Vaikka Scream on tarpeeton, vailla kekseliäisyyttä ja yllätyksetön jakso yksiosaiseksi tarkoitettuun sarjaan, erottuu se mainstreamista jenkkiläisestä nykykauhusta kuitenkin sillä, ettei sen katsominen ole paria rasittavaa hahmoa (erityisesti kauhuleffafriikin punaisen pipon soisi katoavan kesken hirvestyskauteen ajoitetun metsälenkin) lukuun ottamatta samaa tuskaa, kuin rapujuhlien saksekkaimmilla osanottajilla. Reiluinta olisi viimeistään nyt panna ne puukot tuppiin, mutta koska tämähän on dollarivirtain maassa yhtä mahdoton ajatus kuin solisalidemokratia, kertoo IMDb Isoon Omenaan sijoittuvan kuudennen osan olevan jo tulemaan päin.
Teknisesti huonoja kauhuelokuvia janoavan kannattaa puolestaan tutustua tarkemmin Greydon Clarkin (Ilman varoitusta, Skinheads – Vallankumouksen sotilaat, Videohullut…) oksentamaan Paholaisen huutosakkiin (1977), kuvaukseen ajelulle lähtevästä cheerleader-joukosta, joka eksyy keskelle saatananpalvojien rituaaleja ja kohtaa itsensä Vanhan Pukinsarven. Jos tällä hetkellä pitäisi vetäistä tonttuhatusta yksi raina esimerkiksi huonoimmasta näyttelemisestä mitä mieleen tulee, kääntyisi katse hyvinkin nopeasti kohti Clarkin kannatusjoukkoa. Auttamattoman ala-arvoisten suoritusten lisäksi leffa huvittaa myös absurdeilla kohtauksillaan (opettajatar ei esimerkiksi uskalla pudottautua noin metrin matkaa maahan, vaikka räystäästä roikkumaan jääminen merkitsee takuuvarmaa kiinnijäämistä pahantahtoisille vihtahousun palvelijoille) ja pöyristyttävän misogynistisella dialogillaan, erään pahiksen raivotessa liki alvariinsa nuotilla: “Turpa kiinni helvetin nainen!” Tehosteet ovat sitä tasoa mitä niiden epäileekin olevan ja lopputulos rehellinen ollakseni lähellä katselukelvotonta, vaikka kalkkunamaisuus tarjoaa kyllä sen päälle ymmärtävälle parit hetkensä.
1980-luvun haamurainoja miettiessään ei ihan äkkiseltään saa päähänsä kovinkaan kummoisia onnistumisia. Hamburger Hillistä ja Raa’asta keikasta tutun John Irvinin (ei pidä sekoittaa siihen kirjailijaan) Kummitusjuttu (Ghost Story, 1981) ei sekään näe syytä rikkoa tätä traditiota, vaan on läpeensä juosten pissitty tuotanto. Fabujen kerho kerääntyy kertomaan toisilleen aavetarinoita, poju hyppää puheliaaksi osoittautuvan kuolleen naisen sängystään löydettyään pilvenpiirtäjän ikkunasta ja tämän veli matkaa isänsä maille vain rakastuakseen pahaenteiseen naiseen, jonka yllä lepattava salaisuus lopulta yhdistyy kuvaelman muihin tapahtumiin. Huonosti rytmitetyssä, kirjoitetussa ja ohjatussa jännärissä ei ole kauhua piirun vertaa, vaikka mahdollisuuksia tähän olisi uuden tuttavan ympäriltä hiljalleen auki keriytyvän käärinliinan ja lopussa nähtävän, iholle saakka tulevan kalman suhteen ollut. Ei muille kuin intohimoisimmille asian harrastajille ja Fred Astairen ihailijakunnalle.
Larry Cohenin Ambulanssi – tappava apu (1990) on sekin kauhua enemmän komedialla ja toiminnalla höystetty trilleri ja Cohenin yleisen tuotannon tapaan kohtuullisesti sen yhden kerran huvittava kuvatus. New Yorkissa pyörii hengenvaaraa asiakkaalleen ennustava sairasauto, joka kiidättää potilaansa suoraan mielipuolen tiedemiehen koekaniineiksi. Leffa on tehty sopivan rennolla ja rempseällä asenteella, vaikkei suoran läpän tasolle alennuta, ja erityisesti purkkaa jatkuvasti jauhavan James Earl Jonesin hahmon kuolema tämän leukojen liikkuessa vielä auton alle rusikoituneena naurahduttaa vailla teeskentelyä.
MAKKARATEHTAAN UUDET TUULET
Olen tietoisesti vältellyt 2000-luvun hollywoodlaisia uudelleenfilmatisointeja vanhoista kauhuklassikoista suurin piirtein jostain parikymppisestä lähtien, jolloin erehdyksissäni ostin Zack Snyderin Kuolleiden aamunkoiton internetkirpparilta, sitä ties missä mielenhäiriössä erääksi toiseksi elokuvaksi kuviteltuani. Eipä mitään, ajattelin, tätähän näemmä on ihan kehuttu laajemminkin ja Tapani Maskulankin muistelin antaneen elokuvalle useamman kuin yhden tähden. Paskaahan se sitten oli ja alkuperäisen Dawn of the Deadin fanin silmin silkka sodanjulistus koko kauhuelokuvaa kohtaan. Kun ne harvat mahdollisuuden saaneet Suspiriat ja Craziesit ovat avoimesta mielestä ja jopa positiivisista odotuksista huolimatta paljastuneet lähinnä tympeiksi, olen antanut re-make-helvetin kuplia kantensa alla aivan kaikessa rauhassa vailla sen alle kurkistelua.
Näin se ihmismieli vaan muuttuu ja erityisesti kuluneen vuoden aikana olen ryhtynyt tsekkailemaan myös näitä karttelemiani mielikuvituksen multihuipentumia, jollen muusta syystä niin puhtaasti omaa kauhuelokuvasivistystäni kartuttaakseni. Onhan tämä kusetusilmiö, jossa ideoiden puutteessa tehdään vanha, rupinen ja monesti särmikäs sekä aikoinaan paheksuttu filmi uusiksi suuremmalla rahalla, liukuhihnalta ja vailla visiota kuitenkin ollut merkittävässä roolissa yrityksessä kääntää nykyteinien massit finanssipamppujen Bahaman tileille. Jos hommassa edes olisi sitä tekemisen meininkiä kuten vaikkapa indonesialaisten tai italialaisten kopioiden tapauksessa (tai Carpenterin Thingissä, Cronenbergin Kärpäsessä tai De Palman Scarface – arpinaamassa), mutta mitä turhia, kun oletusarvo kuitenkin tuntuu olevan se, ettei kohdeyleisö katso vanhoja (eli viime vuosituhannella tehtyjä) elokuvia.
Sam Raimin tai Bruce Campbellin nimi tuottajalistalla ei paina paljoa, mikäli on nähnyt edes yhden jakson verran Ash vs. Evil Dead -sarjaa. Uruguaylaisen, myöhemmin keskivertoa hieman siedettävämmän Don’t Breathin ohjanneen Fede Alvarezin esikoispitkä Evil Dead (2013) voisi olla sekin amerikkalaisen nykykauhun joukossa hieman katsottavampi, mikäli se olisi tehty re-maken sijaan itsenäiseksi teokseksi tai jos sen hahmokaarti ei olisi niin tuskallisen ärsyttävä. Rasittavalla tavalla suoraviivaiseen Kauhun riivaamat -video nastyyn syvempää sisältöä tuoda yrittävässä goreroskassa murehditaan ihmissuhteita ja huumeaddiktiota kuin saippuasarjassa, mikä tuntuu ainoastaan huonosti päälle liimatulta kiiltokuvalta, kun hahmot todellisuudessa eivät siitä sen persoonallisimmiksi muutu. Vielä syvemmältä ovat sekä ikonisten kohtausten (kuten raiskaajapuu, kellariin lukittu demoni) vesittäminen uusiksi vailla vimmaa ihan vain siksi että ne ovat ikonisia että yritykset ottaa vapauksia alkuperäisen elokuvan juonesta, joka sai itsessäni, The Evil Deadin mahdollisesti rakkaimmaksi kauhuelokuvaksi kautta aikojen kokevassa henkilössä, aikaiseksi saman tunteen mitä kristitty todennäköisesti kokisi, mikäli joku uutta käännöstä tehdessään hieman parantelisi Raamatun sisältöä.
Evil Dead ei silti ole sieltä pahimmasta päästä ja mikäli sen nimi olisi vaikkapa Demons from the Hell tai Evil Dead 4, epäilisin sen pelittävän runsaan veripalttunsa, raa’an meininkinsä ja non-stopina etenevän väkivaltansa puolesta parin tähden splatterina, jonka hyvinkin katsoisi huonosta käsikirjoituksestaan huolimatta suuremmitta ongelmitta sen yhden kerran. Lapsellista tai ei, jotkut asiat ovat (epä)pyhiä eikä niihin koskeminen saa aikaiseksi kuin ainoastaan ärsytystä. Kuolleiden kirjan korvannut uhrien etsiminen maan povesta esiin pullistavalle veridemonille ja lopputekstien kätköissä lymyilevä Campbellin väkinäinen cameo tekevät oikeutta ainoastaan syytettyjen penkillä istumalla.
Pet Sematary (2019) oli vähän samaa luokkaa, joskin sillä erolla, että vaikka Mary Lambertin originaali Uinu, uinu lemmikkini (ai että mikä suomennos!) onkin ihan hauska filkka, kestää se uusia katselukertoja hyvin rajallisesti. Stephen Kingin (kirjaston kierrätyksestä viikonloppuna löytämäni) kirja nyt ainakin alkoi jälleen kiinnostaa, sillä metsän siimeksessä olevasta happamasta intiaanien hautausmaasta elossa palaavat kuolleet ovat lopulta sen verran hyytävä aihe, että kylmät väreet kulkivat uusintaversion aikana parikin kertaa selkäpiitäni pitkin, lähinnä isän nukkuessa kuolleen tyttärensä vieressä. Teemat ovat muutoinkin kiinnostavia, käsitellessään kuoleman hyväksymistä, menetyksen tuskaa ja hintaa, joka itsekeskeisen oman ikävän kompensoimisesta on lemmikkihautausmaan kautta maksettava.
Kiinnostavinta Pet Semataryssa ovatkin ehdottomasti Kingin ideat, eivät elokuvan omat avut. Kaikki on sitä hyvin perinteistä, kerta toisensa jälkeen nähtyä juttua, jossa amerikkalainen perhe huomaa paikkakunnan vaihdon ja suuren maalaistalon ostamisen olleen se elämän suurin virhe (mitä tästä opimme: pysy kalliissa ja ahtaassa asunnossasi kaupungin saasteiden ja rikollisuuden ympäröimänä, tai haamut repivät perseesi kappaleiksi) ja vanhemmat päätyvät taistelemaan avioliittonsa kasassa pysymisen lisäksi myös hengestään. Intiaanilegendat on kyllä kerrottu vangitsevasti ja alun kolarissa on melko rujoa gorea pojan aivojen sykkiessä kallonpalasten keskellä, mutta suurimmalti osin 30 vuotta nuoremmalla uusinnalla on kovin vähän tarjottavanaan, jollei typerää viittailua Cujoon sellaiseksi niputeta. Elokuvan alkaessa imitoida Hohtoa on suurin toivo jo menetetty ja loppu on silkkaa vitsiä. Saadaanhan ne katkerat kyyneleetkin viimein murjottua nyrkein esille, sillä lopputeksteissä soimaan pärähtävän Starcrawlerin Pet Sematary -tulkinnan kohdalla koin flashbackin. Tuo takauma kuljetti minut erääseen lumiseen ja synkkään iltapäivään nuoruudessani, jolloin eräässä kalliolaisessa kapakassa juuri tuopista siemaistessani kuulin auki olleesta radiosta Cheekin version kappaleesta Puhelinlangat laulaa. Vaikka erään YouTube-kommentin mukaan “jos väität ettet pidä kyseisestä biisistä, on asenteellisuutesi suosikkiartistia kohtaan viimein todistettu”, kiskaisin mukini alas alta aika yksikön ja hylkäsin lämmittelypaikkani paniikin vallassa jo ennen rallin loppumista.
Musiikkivideoita (ja katselukelvottoman Friday the 13th -re-maken) ohjanneen saksalaisen Marcus Nispelin Teksasin moottorisahamurhien (2003) variaatiosta on tätä vastoin mielessäni lämmin lapsuudenmuisto, kun 14-vuotiaina kävelimme kaverini kanssa pokkana Tennispalatsin lipputiskille ja yritimme lunastaa kaksi lippua kyseiseen filmiin. Vaikka Italiassa ikämme olisi riittänyt aivan hyvin sisäänpääsyyn, kylmässä pohjolassa jouduimme kääntymään tiskiltä ties minkä amerikkalaisen puskakomedian tiketit kourassamme. Näin ollen leffa on niitä harvoja uusintaversioita, joiden näkeminen on tuosta pettymyksestä lähtien kutkutellut synkällä tapaa mielessäni sen parisen kymmentä vuotta.
Taustatarinasta on turha edes puhua. Autollinen pölvästejä on matkalla rock-konserttiin, lastinaan sombrerojen ja tequilan maasta matkamuistoksi hankkimaansa kannabista. Teksasin takahikiällä sakki ottaa kyytiinsä liftarin, joka ampuu aivonsa pitkin takapenkkejä ja pian kannibaaliperheen päänä häärivä sheriffi, tulkitsijanaan Full Metal Jacketin vääpelinä muistettava R. Lee Ermey, jo räyhää näille kuin merijalkaväen koulutusleirillä. Pusikoista juoksee tietysti myös Leatherface moottorisahoineen ja loppu on sitä tuttua verilöylyä junttilan sydämessä. Lienevätkö kaikki muut näkemäni hilujen haalimiset Tobe Hooperin mestariteoksen jalanjäljissä olleet niin huonoja vai onko kyse vain alitajuisesta yläastevuosien nostalgisoimisesta, mutta Nispelin versio meni joka tapauksessa melko viihdyttävästi alas päivän kestäneen kävelyretken jälkeen nautitun vöner-kebabin kera pienimuotoisena paheena. Uutena versiona itsestään selvästi turha, mutta omalla tavallaan mukavan iljettävä ja hurmeinen teos.
Child’s Play (2019) sitä vastoin olisi voitu jättää kokonaan kuvaamatta tai edes julkaisematta. Uusioväkerryksestä on poissa kaikki orikinellin karuus ja hohto, jo typerää symboliikkaa turhakkeeseen tuovista lähtöasetelmista alkaen. Kun alkuperäisessä elokuvassa Good Guy -nukke Chucky muuttui tappokoneeksi mehevän pölhösti sarjamurhaaja Charles Lee Rayn siirrettyä voodoorituaalilla sielunsa leluun, on “tiedostavassa” re-makessa kaiken takana vietnamilaisen tehtaan työntekijä, joka kostona kokemastaan sorrosta vetäisee yhdestä ohjelmoimastaan nukesta esimerkiksi kiroilemisen ja lahtaamisen estot pois päältä – koska tottahan toki jokainen lelutehdas tällaiset pahuustoiminnot lähtökohtaisesti tuotteisiinsa asettaa. Nukke päätyy ghettoon muuttaneen kiireisen yh-äidin pojalle ja sitten pohditaan todellista ystävyyttä, pahojen ajatusten seurauksia sekä inhimillisyyttä oikein toden teolla.
Child’s Play ei ole pelkästään turha, vaan siinä on liki kaikki pielessä jo lähtien Chuckyn ulkonäöstä ja persoonasta – tai pikemminkin sen puutteesta. Kun oikeassa Child’s Playssa eräs suurimmista viehätyksistä oli Brad Dourifin esittämän pahantahtoisen hengen läpänheitto, on tämä nukke muun elokuvan lailla vain ontto kuori, joka toimii mekaanisesti vailla sielua. Tekijät yrittänevät pursottaa massatuotetun valtavirtaelokuvan päälle tekopyhää sanomaa siitä, kuinka länsimainen kuluttaja lopulta vastaa kolmannen maailman kärsimyksistä tavalla tai toisella. Näyttelijät ovat ärsyttäviä, mutta onneksi Chuckyn äänenä kuullaan eräänlaisena vitsinä nousukiitoista uraansa jatkava Mark Hamill. Roisketta on jokseenkin kiitettävästi, mutta tapot ovat mielikuvituksellisuudessaan lähinnä naurettavia.
TÄMÄ ON AASIA
Asiaa Aasiasta -sarja sai olkapäästään uuden siamilaiskaksosen. Luvassa siis tuoreen nimen varjossa jo numerosta nolla tutuksi tullut sama vanha hulabaloo, jossa tutustumme muutamiin itäisen mantereen kulttuurihelmiin.
The Blood Drinkers (1964) mainostaa itseään ensimmäisenä väreissä kuvattuna kauhuelokuvana Filippiineiltä. Kaikki on tosin suhteellista, sillä värikkäät ja mustavalkoiset kohtaukset vuorottelevat toisiaan kalkkunapätkässä, jossa kaljun, hieman Anton LaVeyta muistuttavan vampyyrin iskujoukot, kuten kääpiö ja liian vähän happea kohdussa saanut kyttyräselkä, terrorisoivat ihmisiä viidakossa. Niin pöhköä roskaa, että leffan parissa viihtyy oikeastaan aika hyvin, etenkin siihen nähden ettei ohjaaja Gerardo de Leonin filmografia (Women in Cages, Brides of Blood, Mad Doctor of Blood Island…) tähän mennessä juuri ole vakuuttanut. Kumilepakkokin lentelee Kaakkois-Aasian kuun alla.
Mothran ylösnousemus (tunnetaan paremmin kansainvälisellä nimellä Rebirth of Mothra,1996) tekee kakkuun kätkeytyneet puputytöt sillä, että se on esitetty Suomen televisiossa 2004, osana Jouni Hokkasen kuratoimaa Kino Into -sarjaa. Täydellisen epäselväksi kyllä jää, mikä on ajanut haluun näyttää toosasta juuri tätä Godzilla-universumin osaa, sillä elokuva on heikko jopa verrattuna suurimpaan osaan muuta kaiju-kaanonia.
Mauttomassa lastenelokuvassa vanhat tutut kääpiönaiset herättävät Mothran apuun, kun näiden lohikäärmeellä lentävä ilkeä sisar on ensin herättänyt kymmeniä miljoonia vuosia uinuneen ja dinosaurukset sukupuuttoon ajaneen hirviön, jonka seuraavana päämääränä olisi maailman tuhoaminen. Erehdyttävästi King Ghidorahia muistuttava otus tottelee nimeä Desghidorah.
Sanoma luonnonsuojelun puolesta on hyvä, mutta itse leffa ei. Laahaavasti etenevä alku muistuttaa aikansa jenkkiläistä perhe-elokuvaa ja tästä eteenpäin on vaikea sanoa kumpi kiinnostaa vähemmän, kömpelö draama vai pitkitetyt taistelukohtaukset. Tehosteet ovat onnettomia ja hirviöt näyttävät pehmoleluilta sekä muovifiguureilta. Nykysilmin katsottuna on puolestaan melko mielenkiintoista, että alkuperäinen japanilainen nimi on pelkkä Mosura: sama kuin jättiläiskoimme vuoden 1961 seikkailuista kertovalla filmillä. Tämä tuo mieleen amerikkalaisen valtavirtaelokuvan uudella vuosituhannella käyntiin lähteneen trendin, jossa alkuperäisen elokuvan liian monennelle jatko-osalle annetaan kaikessa yksinkertaisuudessaan sama nimi kuin originaalille (vertaa edellä ohitettu Scream).
Indonesiassa ja Japanissa kuvatun jatko-osan Mothra vastaan Dagaran (1997) pääosissa on niin ikään joukko muksuja, kaksi poikaa ja yksi tyttö, joilla on ongelmia koulussa ja jotka sattuvat törmäämään hieman ysärin Furby-pehmolelua muistuttaviin karvaturripalloihin. Näiden hassun hauskojen otusten virtsalla on parantava vaikutus ja eräs kohtaus antaa ymmärtää pörröisten ötököiden paskantavan kultarenkaita. Mukaan tarinaan tulee pari roistoa, jotka jostain syystä toivat mieleeni Yksin kotona -elokuvat ja saavat kissan vihat niskaansa erehtyessään luulemaan eläintä etsimäkseen turrikaksi. Pian mennään merelle, josta löytyy pohjaan uponnut kadonnut kaupunki ja jälleen kerran maailmaa uhkaava, saastuttamisen synnyttämä jättiläishirviö. Mukana ovat toki sekä kaikki edellisosasta tutut pikkukeijukaiset että tietenkin Mothra, joka luonnollisesti vetää todellista päähenkilön roolia, ihmisten jäädessä lähinnä statisteiksi.
Kyseessä on muutoin periaatteessa sama elokuva kuin ykkönen, mutta sillä erotuksella että Suomen telkkareissa peräti kolmeen otteeseen nähty jatkis lainailee ankarasti niin Star Warseista, Indiana Joneseista kuin Gremlinseistä. Oikeastaan rip-offaus tuokin muuten tylsään kaiju-seikkailuun sen suurimman innon, sillä varastettuja kohtauksia, kuten Viimeisen ristiretken näkymätöntä ja hiekalla paljastuvaa siltaa tai Tähtien sodan lopputaistelua Kuolemantähdellä (tässä versiossa sukelletaan jättiläishirviön nieluun, jossa äxän muotoiset monsterit tulittavat lasersäteillä jonkinlaisia suklaatähtikaloja) on mukavaa bongailla. Mothran herätyslaulu vedetään taas ja pahvikaupunkia tallotaan. Muutamia lavastusteknisiä ratkaisuja lukuun ottamatta pätkä näyttää jälleen hyvin vaatimattoman budjetin toilailulta, pehmolelujen ottaessa yhteen ja sysisonnan CGI:n ollessa pahanlaatuista vitsiä. Kaiken kaikkiaan hyvää tarkoittava leffa ei erotu edukseen tai haitakseen ensimmäisestä esityksestä juuri mitenkään.
Mothran uudelleensyntymisen trilogian päättävä Rebirth of Mothra III (1998) on hieman soppaa sekoittavasti ajoittain hauskaa menoa ja sarjansa paras osa – joka ei tietenkään ole mikään kovin mainittava meriitti. Tällä kertaa Japania terrorisoi Godzilla-elokuvista tuttu kolmipäinen lentävä lohikäärme King Ghidorah, jota varten todellisessa juonessa alakynteen jäävän Mothran on matkustettava ajassa menneisyyteen aina dinosaurusten aikoihin saakka ja yritettävä myllyttää tuolloin vauvaiässä olleen Ghidorahin kanssa. Kaikki ei kuitenkaan mene kuin Strömsössä, mutta onneksi aina on mahdollisuus koteloitua 140 miljoonaksi vuodeksi ja ottaa viimeinen erä ysärin lopussa metallikuorisena. Epäkiinnostavassa ja jälleen kerran turhassa sivutarinassa Ghidorah vangitsee lapsia suuren diskopallon sisälle (kukaan ei tiedä miksi), minkä lisäksi tutun teemabiisin vetävät kääpiökeijut sekoavat ja harrastavat kipsinukeksi muuttumista.
Rebirth of Mothra III on uuden trilogian ainut jakso, jota ei ole nähty Suomen televisiossa ja ilmeisesti myös jenkkijulkaisu antoi odottaa itseään. Aina kiinnostava – mutta ennustettavasti vasta ensimmäisen tunnin kohdalla alkava – aikamatkailu tarjoaa dinoja, joista osa tuntuu toteutetun todella kömpelöllä stop-motion-animaatiolla, loput puolestaan samalla rumaakin rumemmalla tietokonesutulla kuin muutkin tehosteet. Trippailun ohessa filmistä löytyy hölmöilyjä vähän sieltä sun täältä, yhtenä esimerkkinä pataansa saava jättiläiskoi, joka syöksyy ilmojen halki savuten ja maankamaraan osuessaan vieläpä räjähtää. Jossain kohdassa jopa keijukaiset alkavat pohtia ääneen elokuvan logiikkaa, että eihän tämän muuten näin pitäisi toimia. Kaikesta huolimatta kyseessä on kuitenkin todellisuudessa vain yksi Rebirth of Mothra/ysärikaiju, mikä paistaa sataminuuttisesta ja perheystävällisestä rymistelystä paikoitellen todella raskaasti. Myöskään erikoisefektit eivät ole tänne tultaessa onnistuneet vakuuttamaan japanilaisia suurina tekniikan edelläkävijöinä. Itse epäilen oman BD-julkaisuni päätyvän mitä todennäköisimmin Pieneen leffakauppaan menevään vaihtokasaan.
The Taste of Tea (2004) on taas näitä japanilaiselokuvia, joita on kyllä mukava katsoa sillä tietyllä hetkellä, mutta josta ei muista paljoa mitään enää kaksi kuukautta myöhemmin. Eksistentiaalisessa ja surrealistisessa perhedraamassa tyttö yrittää opetella kiepsahtamaan tangon ympäri ja tämän viimein onnistuessa kasvaa kirjaimellisesti universumia suuremmaksi. Hieman sama juttu on myös Picnicin eli hauskemmin sanottuna Pikunikkun (1996) kanssa. Muutama nuori istuskelee mielisairaalassa, pohtii Raamattua, kiipeilee muurien päällä ja lopulta laittelee asioita kuntoon liipaisimen avulla. Yksi tyyppi myös näkee tappamansa opettajan haamua samalla, kun tämän kanssahoidokki vetää villisti viereisessä sängyssä kuivia. Erikoinen filmi, jonka loppuessa ajatukset puolesta ja vastaan ovat ristiriitaiset.
Fruit Chanin Made in Hong Kong (1997) on selkeä allegoria valmistusvuotensa tärkeimmästä tapahtumasta honkkareille, eli itsehallintoalueen liittämisestä Manner-Kiinaan. Nuori mies yrittää löytää tarkoitusta elämälleen sykkivässä suurkaupungissa, jossa triadit mellastavat ja onni on hyvin kätketty. Potentiaalinen naisystävä on vakavasti sairas, henkisesti vajaaälyisen kiusatun pojan suojeleminen ei ota tuulta siipiensä alle tai ura palkkatappajanakaan tunnu luonnistuvan. Erikoisia kohtauksia löytyy kiitettävän arvosanan verran, kuten eräs yleisessä vessassa ohimennen nähtävä väkivaltaskene, jossa poika silpoo kopissa masturboivan isänsä lihakirveellä insestin vuoksi, jos nyt oikein asetelman muistan. Suurta juonivetoista tarinaa ennemmin elokuvassa vaikuttaa olevan kyse kuvata symboliikan voimin Hongkongin henkistä ilmapiiriä pitkään pelolla odotetun vuoden -97 koittaessa – omalla tavallaan tämä kieltämättä hieman lumoaa, vaikka Made in Hong Kongin katselu onkin paikoitellen kuin huonokuntoisella mökkitiellä ajamista.
Vuoden 1987 japanilainen animaatio Wings of Honneamise sijoittuu maan kaltaiselle planeetalle johonkin vaihtoehtotodellisuuteen ja kuvaa ensimmäiseen avaruuslentoon valmistautuvaa ihmiskuntaa. Astronautin virka ei ole muodissa tai ylipäänsä kovinkaan arvostettu ja lisäjännitettä tuodaan naapurivaltion vihamielisellä käytöksellä ja sapelin kalistelulla, jota on erityisen miellyttävää katsella etenkin näinä päivinä, jolloin idästä tuulee myrkkyä ja läntinen pallonpuolisko tuntuu valmistautuvan uuteen suursotaan. Maisemakuvat ovat kauniita, mutta ihmishahmot vähemmän viehättäviä. Suurta tarinaa kertova filkka meni itseltäni hieman ohi, enkä mene lainkaan takuuseen, oliko katselemani suominauha leikattu vaiko vika omassa keskittymisessäni, kun en raiskauskohtausta muista elokuvassa nähneeni.
Laitellaan lopuksi vielä ässät paikoilleen, eli käydään nopeasti läpi James Bondin seikkailuja niin ikään parodioiva Aces go Places -viisikko, jonka katsoin maratonilla välistä vähän väsyneempiinkin tunnelmiin vajoten. Samuel Huin ja Karl Makan näyttelemän antisankariparivaljakon rymistelyistä saisi toki aikaiseksi kattavammankin raportin, mutta jääkööt tämä pintakosketus suosiolla pienimuotoisen mainospuheen tasolle, kiinnostuneiden saadessa itse tarkastaa nämä toiminnalliset honkkarikomediat perusteellisemmin. Tämä numero kun muutenkin on ollut jo niin analysoivaa pohjatroolausta.
Ensimmäisessä elokuvassa, Eric Tsangin ohjaamassa Mad Missionissa (elokuvasarja tunnetaan maankolkasta riippuen, kuten vaikkapa Suomessa, myös tällä nimellä) vuodelta 1982 pedataan muusikko Huin esittämän superroisto King Kongin ja Makan tulkitseman etsivä Albertin tapaaminen ja ristiriitainen sekä pitkäkestoinen ystävyyssuhde. Nollanollaseiskamaisilla erikoisvempeleillä pilvenpiirtäjästä toiseen liikkuva ja arvoesineitä vohkiva King Kong lupautuu “Baldy” Albertin kumppaniksi hienovaraisessa juttutuokiossa, jossa edellinen roikkuu viimeisillä sormivoimillaan virnistelevän kuulapään edessä ikkunalaudasta. Tarkoituksena on löytää kadonneet jalokivet ja perseillä siinä samalla niin maan pirusti. Tässä osassa taidettiin myös viritellä romanssia Albertin ja naispoliisi Nancyn (Sylvia Chang) välille, joka myöhemmissä osissa muuttuu myrskyisen avioliiton myötä yhdeksi varmimmista vitsipankeista.
Jatko-osassa Pähkähullu tehtävä! (1983) köyhän miehen Clint Eastwood, toiselta nimeltään Black Gloves saapuu Hongkongiin laittaakseen ruumiita kylmiksi ja sitä myötä palkkakuittia taskuunsa. Yhä Tsangin ohjausta oleva elokuva toimii lähes yhtä nautittavana ja hauskana posautteluna kuin edeltäjänsä ja sisältää mm. tappajarobotteja. Ohjaaja Tsang nähdään sivuosassa, kuten myös jo sarjan aiemmissakin osissa esiintynyt Tsui Hark. Tässä episodissa Albert ja Nancy taisivat jo olla naimisissa ja siinä samalla suurin piirtein avioeron partaalla.
Elokuvassa Mad Mission 3: Pähkähullu tehtävä (1984) Tsui on siirtynyt jo ohjaajan pallille. Ajankohtaisiin tapahtumiin istuvasti King Kong päätyy sukellusveneeseen, jossa kuningatar Elisabet antaa tälle tehtäväksi pitää huolta jalokiviaarteestaan. Mukana näyttelijöiden joukossa ovat Richard Kiel, Sean Conneryn veli Neil ja köyhän miehen Oddjob Thunder Sugiyama. Bondeja on peräti kaksi, James Bond ja Mr. Bond, minkä lisäksi leffasta löytyy joulupukkeja ja sheikki. Parisuhdedraamapuolella Albert ja Nancy ovat saaneet lapsen, joka sekoilee, hankkii isänsä kiusallisiin väärinkäsityksiin ja lopulta vielä tulee kidnapattuna riepotelluksi jossain hyppyritornissa. Tässä vaiheessa toistoa alkoi jo olla ilmassa, mutta elokuva pysyy silti kasassa lähinnä Huin, Makan ja Changin ansiosta.
Ringo Lamin ohjaama Mad Mission 4 – kadonneen kristallin arvoitus (1986) ottaa parodiansa kohteeksi Indiana Jonesin, eikä sama vitsi neljännellä kerralla tunnu naurattavan enää edes kertojaansa. Tuotantomaiden joukossa on tällä kertaa myös Uusi-Seelanti, mikä tarkoittaa sitä, että Hongkongista siirrytään jossain kohtaa seikkailemaan Aucklandiin. Tekosyynä lokaation vaihtamiselle on herra ja rouva Baldyn kaapattu lapsi. Loppukliimaksina nähdään maanalaisessa luolassa muistaakseni lasereita ampuva kristalli ja vierasroolissa filmin pahiksena esiintyy Kadonneen aarteen metsästäjistä tuttu Ronald Lacey. Valitettavasti tämä rooli on pilattu aika lailla täysin sillä itsetietoisuudella, että hahmo on kätensä polttomerkkejä myöten kirjaimellisesti sama natsi, jonka Liiton arkin haamut repivät kappaleiksi Spielbergin seikkailuklassikon lopussa, jolloin homma tuntuu lähinnä melbrooksmaiselta kolmatta seinää rikkovalta vammaparodialta. Muutenkaan meininki ei enää jaksa innostaa.
Päätösosa Mad Mission V: Terracotta Hit (1989) on kuitenkin hieman parempi teos, joka saattanee selittyä useamman vuoden tauolla sekä ehkä parhaista honkkaritoimintaleffoista eli Tiger on the Beateista vastanneella ohjaaja Liu Chia-Liangilla. Paljoa muuta ei tästä osasta jäänyt mieleen, kuin että tällä kertaa sankarit lähtevät ottamaan yhteen roistojen kanssa terrakotta-armeijan puolesta, opittuaan ensin hieman elämästä. Harmillisena puolena Sylvia Chang ei enää ole mukana, mutta onneksi Conan Lee esittää “Kiinalaista Ramboa”. Toiminta ja komedia taisivat osua suht yhteen ja Makan ja Huin naamat jaksavat viedä viisikon kunnialla kotiin enemmän tai vähemmän ansaittujen tädin lihapiirakoiden ääreen.
NUKKUKAA HYVIN!
Aivokuollut sulkee arkkunsa kannen
Päätös on tärkeä. Hyvä teksti päätetään mojovasti, teksti kuin teksti puolestaan pisteellä. Eräät päättävät ateriansa sikaariin ja jotkut päivänsä iltamyssyyn, toiset puolestaan oman käden kautta. Aivokuollut ei osaa päättää miten numeronsa päättäisi, joten kolkutimme lopulta ullakon luukkua ja kutsuimme kätyreihimme kuuluvan Unijukan kertomaan teille iltasadun. Elm Streetien vanavedessä markkinoille tuli kasa samaa aihepiiriä hyödyntäneitä elokuvia, joista itse olen tullut katselleeksi tässä iltana jos toisena muutaman, jotka ajattelin tässä takakanneksi valikoituvassa lyhyessä sarjassa teille esitellä. Mitäpä muuta siis irti revittyjen silmämunien ohella löytynee portaita narauttelevan pikkumiehen hiekkapussista niitä varten, jotka eivät kykene toipumaan Freddy Kruegerin elinkautisesta helvetissä ja syövät lisää vaatiessaan ehdoin tahdoin pumpernikkeleitä sekä marsipaania ennen maate panoa?
Dream Demon (1988)
Alttaria odottava neitsyt näkee tulevasta sulhasestaan omituisia unia, joissa tämä muiden muassa joko yrittää hakata hänet tai vaihtoehtoisesti nainen itse lyö esimerkiksi kätensä miehen pään läpi (ei kai kyseessä ole minkäänlainen epäusko oikeasta kumppanista?). Erikoiset unet alkavat yhdistyä etukäteishäälahjaksi saadun suuren talon menneisyyteen, minkä ohella kulmilla pyörii pari Falklandin sodasta sankarina palanneesta siipasta kiinnostunutta törkyjournalistia ja kapinallismimmi, joka ei osaa selittää omituista vetoaan samaista pytinkiä kohtaan. Pian painajaisten tapahtumat alkavat toteutua oikeassa elämässä ja myös sivulliset pääsevät niiden tunnelmiin.
Brittiläistä tuotantoa oleva Dream Demon ei tarjoile slasher-tyylistä murhaajaa tai kynsihanskoja, kauhun jäädessä lähinnä unikohtauksissa oleviin uhkakuviin (ainoat varsinaiset murhat voi nekin kyseenalaistaa loppukohtauksen myötä), joiden taustalta löytyy symboliikkaa epävarman tytön seksuaalisuudesta. Vaikka painajaisiin on yritetty käyttää mielikuvitusta ja ne yleensä alkavat todellisuuden sulautuessa alitajuntaan, ei paltun suolaamista ja pippurointia voi sanoa kovinkaan onnistuneeksi. Paitsi etteivät nämä kohtaukset tavoita unen atmosfääriä ja logiikkaa ollessaan aivan liian elokuvamaisia, olisivat ne voineet myös olla surrealistisempia. Tällaisenaan anti on lähinnä sitä, että Harry Pottereista tuttu Timothy Spall jahtaa protagonistia takaa ja välistä mässyttää spagettia ja sianpäitä kammiossaan omituiseksi mutantiksi turvonneena.
Kauhua tai jännitystä ei ole ja psykologisen aspektin änkeäminen tuntuu melko väkinäiseltä. Kaiken lisäksi liian kaavamainen rakenne tekee filmistä puuduttavan, sillä katsoja tajuaa vähän turhankin nopeasti, ettei yllätystä ole tiedossa. Lopussa oleva palasten paikalleen loksahtaminen tuntuu pliisulta ja pahin on ehkä se loppukuva, joka tuo kaikkeen jonkinlaisen teinikomedian tunnun. Jan Svankmajerin tuotannon mieleen tuova julistetaide antoi vääriä lupauksia jostain ihan muusta, sillä tällaisenaan ilman muutamaa splattermomenttiaan Dream Demon olisi silkka yhden tähden raina sylttytehtaalta.
