Aivokuollut nro 0

PÄÄKIRJOITUS

Tämä olkoot uuden nettizineni Aivokuolleen niin sanottu “ensimmäinen” numero – tai totta puhuakseni enemmänkin jonkinlainen esiosa lehdelleni. Kirjoittelin yhdessä kaverini Tumpin kanssa perustamallemme Kuvaputki.org-sivustolle – erään lihaisan kansanelätin sanoin – elokuva-aiheista plokia kaiken kaikkiaan kolmisen vuotta, kunnes päätimme keväällä siirtyä tällaiseen lehtimuotoiseen formaattiin. Kokeilu jäi lopulta yhden numeron mittaiseksi, eikä Kulttuurilehti Kuvaputken nroa 2/2022 koskaan julkaistu.

Ei hätiä mitiä, sillä sujuuhan se juttu näin yksinkin päin. Näinpä ollen aloin kaatuneen ja itseäni motivoineen projektin kariuduttua Ior Bockin tapaan hieman kelaamaan ja tulin siihen tulokseen, että ainahan internetin loputtomassa haudassa on tilaa vielä yhdelle laaduttomalle ja kaikin puolin törkyiselle leffajulkaisulle. Funtsailtuani vielä vähän lisää aloin myös pohtia, että jonkinlainen linjakin voisi olla ihan hyvä saada aikaiseksi ja päätin näin ollen haudata Kuvaputkessa vallinneen elokuvapäiväkirjamaisen luonteen. Näiltä lähtökohdilta yritän saada tästä julkaisusta niin ikään sisällöltään itseäni motivoivamman ja koostan sen ainoastaan nimikkeistä, joiden katson olevan edes lähtökohtaisesti jakamisen arvoisia (en tällä tarkoita välttämättä sitä, että itselläni olisi niistä mitään hyvää tai edes oikeaa sanottavaa). Loput katseluni julkaisen roskapussimaisesti joko Kuvaputkessa tai sitten jätän niistä tyystin kirjoittamatta.

Tämä linja on kyllä vielä tässä kohtaa hieman hakusessa, mutten silti usko, että esimerkiksi suomalaiseen elokuvaan keskittyvällä projektillani Kappale kauneinta Suomea todella olisi sijaansa tässä lehdessä, joten siirtänen sen joitain isompia kuriositeetteja tai genreteoksia lukuun ottamatta suoraan Kuvaputkeen. Ideoita ja ehdotuksia otetaan vastaan, sillä odotan totta kai tällaisen tyhjästä henkiin manatun yhden hengen roskajulkaisun saman tien tavoittavan vähintään tuhatpäisen määrän aktiivisia lukijoita. Joka tapauksessa tämä aloitusnumero tulee olemaan silkkaa pyttipannua, jossa julkaisen lähinnä osan Kuvaputken aiotun kakkosnumeron sisällöstä. Eli tekstit on aikalailla kirjoitettu parisen kuukautta sitten (ja tätä oikolukiessani olen aikataulusta katselujeni suhteen edelleen sen kaksi kuuta jäljessä).

Vuosi numero nolla on siis nyt julistettu alkaneeksi – tuleeko tämä lopulta viittaamaan Jörn Donneriin vai Veli Numero Yhteen, jää tulevien sukupolvien päätettäväksi. Sitä odotellessa suosittelen lukemaan esimerkiksi Maila Nurmen elämänkerran Minä, Vampira, jonka nostaminen Prisman kirjakasojen huipulle ainakin Turku-kaupungissa sai omaan suupieleeni pienen hymyn kareen ja pohtimaan, että kai tämäkin on nyt sitä samaa valtavirtaa, kuin The Mountain of the Cannibal Godin löytyminen kyseisen ketjun leffapuolelta joku kymmenen vuotta takaperin.

SUURIN NYRKKI EI LASKE: CÜNEYT ARKININ MUISTOTILAISUUS

Ensin menivät Lina Romay ja Jesus Franco, sitten Erwin C. Dietrich ja Christopher Lee. Viimeinenkin suurista nimistä poistui keskuudestamme kesäkuun 28. päivä, Turkin merkittävimmän toimintatähti Cüneyt Arkinin (oik. Fahrettin Cüreklibatır) päädyttyä sydänhalvauksen seurauksena istanbulilaiselle hautausmaalle. Omaa elokuvaharrastustani syvästi inspiroineen näyttelijän tuotannosta valtavirtakatsoja (se leffatietäjäkansa, jonka käsitys elokuvasta rajoittuu suurin piirtein Steven Spielbergiin, onkin sitten jo aivan oma kuplansa) tietää lähinnä “Turkish Star Warsina” tunnetun The Man Who Saves The Worldin. Itselleni tämä Indiana Jones -musiikeilla ja turkkilaisen elokuvateatterin konehuoneessa lojuneista keloista leikatuilla Tie-hävittäjillä pönkitetty trampoliinihyppely oli lähinnä pelkkä portti ihmemaahan, jossa hauska ei lopu kesken.

Syyskuun kahdeksantena 1937 syntyneen ja lääkäriksi opiskelleen taistelulajitaitajan filmografiaksi IMDb ilmoittaa 329 filmiä, joista yksi on tällä hetkellä alkutuotannossa (?) ja toinen pelkkien huhujen tasolla (!). Nähtävää siis tämän karismaattisen, harmaahapsisen hapanmaitotuotteen uralla riittää. Vuosia sitten tapanamme olikin lähes jokaisessa leffaillassa katsoa vähintään yksi Arkinin leffa, joiden mielipuolisuus on ollut absurdeimmillaan tämän hoviohjaaja Cetin Inancin käsissä, lopputulosten yhdistäessä normaalisti sieltä täältä varastettua musiikkia, happoisia kohtauksia, vailla järkeä olevaa salamaleikkausta ja vaikkapa pahvista tehdyn tappajahain.

Peijaiset Arkinille järjestettiin helteisenä päivänä itähelsinkiläisessä merenrantakolmiossa heinäkuun viidentenä. Kestityksenä oli Suomen hallituksen nuoleskeleman presidentti Erdoganin ihmisoikeuksia polkevan diktatuurin tarjoamaa Efes-olutta, kebabia ja viisi satunnaisesti valittua elokuvaa, joiden sisällöstä ei etukäteen ollut juuri kellään tietoa. Surujuhlien pukukoodina toimivat kymmenisen vuotta sitten tuotetut, pahasti kulahtaneet t-paidat, joiden etupuolella Arkin uhkailee katsojaa aseella, selkämyksen ollessa täytetty turkkilaisia makeisia Saksassa levittäneen Kalkavan Videon nimikkeillä.

Päivän ensimmäinen leffa oli aivan hulvaton Ölüm savasçisi eli Death Warrior (1984), jonka “ohjauksesta” vastasivat sekä Inanc että Arkin itse. Psykedeelinen elokuva kertoo meille tarinan ninjoista, jotka ovat perunapussipäisiä, katanaa enemmän pahviseen käyräsapeliin taistelussa luottavia miehiä, jotka pystyvät liikuttamaan kiviä telekineettisillä kyvyillään ja joskus nousemaan myös kuolleista. Täysin irrallisia taistelukohtauksia saatetaan leikata juonta kuljettavien kohtausten väliin niin että ne käytännössä katkaisevat dialogin kesken kaiken, ei edes ihan vähänkään sinne päin olevan enkkutekstityksen vain syventäessä mielisairautta. Eräässä kohtauksessa suurikyntinen hirviönkäsi iskee seinän läpi ja toisessa verenhimoinen pulu lentää lasin hajotessa ikkunasta suoraan kirkuvan naisen kimppuun. Mukana on myös ensimmäisestä persoonasta kuvattuja kamera-ajoja, jotka ovat tuoneet leffalle lisänimen Turkish Evil Dead, moottoripyörällä kaahaamista ja normaalisti pahisrooleista muistettu, hieman Muammar Gaddafia kasvoiltaan muistuttava Hüseyin Peyda, joka näyttelee Death Warriorissa poliisia. Huikeimmassa kohtauksessa joku örkki, jonka naamassa on valkoista kipsiä ja käsissä ne valtavat raatelukynnet, nousee hitaasti laverilta ja kynsii karjuvan Peydan hengiltä, minkä jälkeen Arkin käy konstaapelin kanssa keskustelun: “Hän oli hyvä poliisi.” “Hän oli myös hyvä mies.” Viimeisessä kohtauksessa ninja syttyy vielä palamaan ja Arkin tökkäisee tämän noin kymmenen kertaa maahan, josta liekehtivä mies aina pomppaa pystyyn, kunnes filmi katkeaa tekstiin “son”, joka on Turkin vastine “The Endille”. Mestariteos, jonka kiistaton paikka löytyy samalta tasolta legendojen Intikam Benim, Cöl ja The Biggest Fist kanssa.

Revenge of the Hook (1986) ei sitten enää yltänytkään samalle tasolle, vaan tunnelmat alkoivat hissukseen laskeutua kuin Nato-hävittäjät Suomen maaperälle tuen ja turvan nimissä. Tässä leffassa ei ollut minkäänlaisia käännöstekstejä, joten tarina jäi vähän niinkuin arvailujen varaan. IMDb:n mukaan elokuva on uusi versio vuoden 1977 elokuvasta Rolling Thunder, jota en valitettavasti vielä ole nähnyt, eli tämäkään tieto ei paljoa kostuttanut suuta. Alussa Arkin on vankina jossain tyrmässä ja tältä katkaistaan käsi, minkä tilalle sankari saa myöhemmin koukun. Ilmeisesti hommaa lähdetään sitten kostamaan, minkä tuoksinnassa Arkin mm. survaisee koukkunsa erään miehen haaroväliin ja ampuu toista haulikolla naamaan sillä seurauksella, että jätkä juoksee huutaen karkuun. Myös Aytekin Akkaya on mukana näyttelijäkavalkadissa ja taustalla kuullaan jonkinlaista carpentermaista musiikkia, joka todennäköisesti on lähtöisin erään turkkilaisen musiikkivastaavan valtavasta aarrearkullisesta muiden levytyksiä. Filmi loppuu joihinkin lapsuuden muistoihin, joissa sotilaspuvussa poseeraavan pojan taustalla liehuu isänmaallisesti kuunsirpillä ja tähdellä koristeltu punalippu.

Revenge of the Hookin aikana myös kebabmestari tuli tuomaan pakettejaan. Valitettavasti hänellä oli ongelmia kortinlukijansa kanssa, joten maksutapahtuma venähti vähintäänkin viiden minuutin mittaiseksi. Toivottavasti kyseinen lähetti ei ollut itsekin tulevasta rakkaasta asevelimaastamme, sillä Arkin-paitamme ja olohuoneesta kantautunut turkinkielinen huuto saattaisivat täyttää jonkinlaiset kulttuurisen omimisen merkit. Se olisi mälsää.

Jos Revenge of the Hook oli pääosin tylsä, Sultan Filmsin tarjoama Savulun Battal Gazi geliyor (1973) vastasi kolminkertaista matematiikantuntia. Tämä katsottiin lähinnä siksi, että joskus villissä nuoruudessamme törmäsimme kanssakatsojani Tumpin kanssa videoon Arkinin epookkipätkästä, jossa tämä kieri tynnyrissä ja ampui sieltä jousipyssyllä vihollisia matalaksi kuin paraskin Robin Hood. Valitettavasti kyseisen teoksen nimi ehti unohtua väliin jääneiden vuosien aikana ja luulimme nyt alkavamme katsomaan tätä elokuvaa. Näin ei käynyt.

Keskiaikaan sijoittunut tekstittämätön spektaakkeli, joka muuten näkyi olevan myös jatko-osa, alkoi kohtauksella, jossa Arkin tapetaan ja tämän poikaa piilotellaan jossain kaislikossa lailla Mooses-lapsen. Jossain kohtaa kakara kasvaa isoksi ja tätä esittää totta kai jälleen Arkin. Ristiritarit piinaavat muslimeja ja karamellimaiset värit ovat näyttäviä, mutta koko raina tuntuu koostuvan lähinnä loputtoman pitkistä turkinkielisistä dialogijaksoista eeppisissä pahvilavasteissa ja naamiaiskaupan puvuissa. Äkisti mukaan tulee merirosvo, jonka naamakarvoitus muistuttaa Kummeli-sketseistä ja Arkin kavereineen lähtee seilaamaan seitsemälle merelle. Lopulta ollaan vielä sulttaanin kidutuskammiossa, jossa sankareita roikotetaan piikeillä täytetyn kuopan yllä. Kokonaisuus tuo mieleen lähinnä jonkinlaisen miesvoittoisen yhden liiran Angelican, jossa ei ole vauhtia, meininkiä taikka sekopäisyyttä.

Pahin oli silti vielä edessä, sillä Erkekce (1983) oli slapstick-huumorilla porsastellut komedia. Kuten arvata saattaa, ei itsetietoinen turkkilainen komedia ollut sieltä hauskimmasta päästä, vaan koko homma ainoastaan vitutti. Gangsteri heitetään kylpyammeeseen kerta toisensa jälkeen ja jotkut jannut ampuvat toisiaan naamaan sillä seurauksella, että pärstät muuttuivat mustiksi ja savuaviksi. Oikeastaan koko homma oli ihan perseestä, mutta onneksi tässä oli Amerikan alkuperäisasukkaiksi pukeutuneita turkkilaisia, joten kulttuurisen omimisen syntien raskaat kahleet ovat nyt tasapainoisessa tilassa ja voin sittenkin nukkua yöni rauhassa.

Viimeinen filmi, Caresizler (1973) oli jälkikäteen värimääritelty aivan päin paskahuussia, eikä siksi näyttänyt lainkaan oman aikansa tuotteelta. Myös tietokoneella tehty jälkieditointi esimerkiksi alkutekstien kohdalla sai ärsyyntymään. Rainassa oli ensimmäistä kertaa sitten Death Warriorin myös englanninkieliset tekstitykset, mutta se ei enää jaksanut kiinnostaa ketään, sillä tässäkään leffassa ei ollut minkäänlaista munaa ja reilu tunti kului lähinnä kuvien pyöriessä taustalla sekä seurakunnan keskustellessa indonesialaisista elokuvista.

Kokonaisuutena Cüneyt Arkinin muistotilaisuus taisi olla aika onnistunut katsaus tähden uraan, jossa ne hienoimmat taideteokset ponnistavat esiin suuresta tunkiosta liukuhihnalla tuotettua ö-luokan törkyä. Toinen muistotilaisuus onkin jo suunnitteilla, ja sen olisi hieman tylsästi tarkoitus keskittyä niihin jo nähtyihin ja hyviksi havattuihin klassikoihin, jotta fiilikset myös pysyisivät lämpiminä.

Pienenä jälkikirjoituksena vielä todettakoon, että myös eräs toinen kaverini oli järjestämässä Arkinille valvojaisiltaa näyttelijän kolmen parhaan elokuvan voimin, mutta hänen avovaimonsa huumorintaju kuulemma loppui Intikam Benimin 20 ensimmäisen minuutin aikana. Sellaista elämä on.

MUSTA SUNNUNTAI

Tämähän ei missään nimessä ole mitään piilomainontaa, mutta Criterion Channel lisäsi sivustolleen tuossa huhtikuun vaihteessa isohkon kasan blaxploitaatiota, tuota mustan eksploitaation alagenreä, jonka nuorempana riittämiin suoritetun tutustumisen jälkeen lopulta hautasin ullakolle naftaliiniin. Nyt bläkkisten jäätyä omissa elokuvapäiväkirjoissani jo vuosien ajan äärimmäisen harvinaiselle tasolle niiden monesti heikohkon laadun ja turruttavan kuivakkuuden vuoksi, nosti päätään jostakin pirunkolosta se vanha tuttu nostalgia ja näinpä katsoimme ystäväni Tomi Mengeleen kera parhaaksi viettää erästä sunnuntai-iltapäivää olohuoneen sohvalla istuen ja edes jotakin kiinni vedettyjen ikkunaverhojen välistä tv-ruudulle heijastuneen päivänvalon seasta tihrustaen. Leffoja tuli tosin lopulta katsottua vain kaksi, mutta tästä on hyvä suunnata jatkossakin pärstäänsä kohti mustaa nyrkkiä.

Ensimmäiseksi leffaksi valikoitui Fred Williamsonin käsikirjoittama ja osittain tuottajaksi suostuneen Larry Cohenin kanssa ohjaama Original Gangstas (1996), joka ottaa hyvin vahvoja vaikutteita ysärin alkupuolella voimissaan olleesta hood-elokuvasta, tuoden ajoittain vähän turhankin kanssa mieleen Hughesin veljesten Väkivallan kierteen.

Indianan Garyn ghetoissa sissitaktiikalla aitojen jengiläisten kanssa kuvatussa kovistelussa Fred Williamsonin näyttelemä jenkkifutari John Bookman palaa kotikulmilleen, jossa hänen nuoruudessaan perustamansa jengi on ottanut entistä raaemman vaihteen ja terrorisoi yhteisöä silmittömän väkivallan keinoin. Yojimbomaisessa stoorissa Bookman laittaa hynttyyt yhteen Nation of Islamiin kuuluvan (mutta silti esimerkiksi baarissa istuvan) Jaken (Jim Brown) ja itsepuolustuskerhoa vetävän Laurien (Pam Grier) kanssa puhdistaakseen kulmat rikollisista. Myös Richard Roundtree nähdään ruudulla.

Blaxploitaatio-tähtiä vilisevää elokuvaa voi pitää eräänlaisena viimeisenä alan kovanaamojen hätähuutona nk. ghettojen sosiaaliselle kehitykselle. Sen tekijöillä tuntuu olevan ajatus siitä, että kovanaamaisella 70-luvulla toki olivat omat meininkinsä, mutta silti asiat olivat paremmin. Iceberg Slimin kaltaiset pimp daddyt ja riikinkukkovaatteisiin pukeutuneet huumediilerit ovat vaihtuneet raskaita konetuliaseita kanniskeleviin nuorisoporukoihin, jotka eivät välitä enää vittuakaan yhteisöstään tai sen ihmisistä. Siinä missä Williamson ja kumppanit olivat aikanaan pahimmillaankin antisankareita, joilla lopulta oli jonkinlainen paikkansa omassa porukassaan valkoisen miehen ja tämän lain ollessa se Suuri Paha, on elämä kaduilla muuttunut mustan mustalle vailla omaatuntoa tekemäksi rikokseksi – mistä kehityksestä kyllä muistetaan soimata kaupungin johtoa ja paikalle aina liian myöhään saapuvia poliiseita.

Onkin äärimmäisen mielenkiintoista, että Cohenin mukaan heillä ei ollut minkäänlaista ongelmaa näyttelijöiksi palkatuista gangstereista (ratkaisu, joka tehtiin puhtaasti turvallisuussyistä, etteivät kulmien kuninkaat olisi mahdollisesti ns. kyrpiintyneet heidän esittämiselleen elokuvassa ja saattaneet iskeä keskelle kameroita), vaan nämä lähtivät ohjaajan mukaan projektiin täysillä, tulivat paikalle tunnollisesti, hoitivat hommansa loistavasti ja olivat kiitollisia siitä, että hetken ajan heillä oli työpaikka ja järkevää tekemistä. Cohenin sanoin kuvausryhmän keskellä olleita rikollisia suuremman uhan muodostivat ne jengiläiset, jotka eivät päässeet mukaan kuvauksiin. Hän myös kertoi poteneensa huonoa omaatuntoa kameroiden sammuttua, ryhmän pakattua kamansa ja jätettyä garylaiset jälleen oman onnensa nojaan. Kuulemma pian tämän jälkeen väkivalta rapistuneessa kaupungissa roihahti niin ilmiliekkeihin, että paikalle tarvittiin tilannetta rauhoittamaan kansalliskaarti. Liekö syynsä ollut paluulla todellisuuteen, että ainutlaatuinen hetki elämässä oli nyt pysyvästi takana?¹

Onkin tragikoomista, että Original Gangstas yrittää kehittää ratkaisua jengiongelmaan samalla, kun Cohen itse korjasi siitä osan puolivahingossa tosielämässä. Eksploitaatiota olevan leffa vetää mutkat paremmin suoriksi, löytäessään aineksensa elinolojen parantamisen sijaan puhtaasta väkivallasta. Bookman ja kumppanit nostavat alueella kärsivien “siviilien” yhteisöllisyyttä, opettavat näille taistelutaitoja, ajavat jengin veriseen sotaan keskenään ja surmaavat väijytykseen jääneitä pahiksia antaumuksella kuin Charles Bronson konsanaan. Näin ollen filmin voi kokea sanovan, että vanhassa vara parempi, keski-ikäisten action-tähtien piestessä nuorisoa parhaansa mukaan ja saadessa uhrit luomaan omat “kodinturvajoukkonsa” samaan tapaan, mitä Meksikon huumesodissa on nähty – eikä ilmeisesti pelkästään positiivisin seurauksin.

En jaksa uskoa, että 1970-luvulla uransa huippuhetkistä nauttineet sankarit ovat olleet niitä, joihin ysärin puolivälin penikat ovat eniten samaistuneet. Myöskin lattian pyyhkiminen paskapääkakaroilla voi olla ratkaisuna hieman ongelmallinen, sillä se tuskin saa teattereissa käyneiden nuorten sympatioita puolelleen. Enemmänkin Original Gangstas vaikuttaisikin siis olevan suunnattu näyttelijöidensä ikäluokkaa olevalle mustalle yleisölle, joka muistelee kaiholla “vanhoja hyviä aikoja” ja saa lohtunsa aikoinaan kovinta paskaa ikinä -kategoriaan kuuluneiden idoliensa näyttäessä kaapin paikan näille elämälle kintaalla viittaaville raggareille. Kieltämättä tässä myös onnistutaan, aina välistä yliampuvaksi menevän leffan luodessa halveksuntaa niin lapsia kuin vanhuksia tappavia gangbangereita kohtaan ja tarjotessa katsojalle tyydytystä kaksin käsin luuvitosten ryhtyessä puhumaan. Silti erityisesti loppua kohden talojen palaessa Molotovin cocktaileista on olo sellainen, että eihän tätä voi hyvällä tahdollakaan sanoa oikeutetuksi.

Päivän toinen filkka, Black Belt Jones (1974) olikin sitten ihan sitä itseään, eli hölmöä blaxploitaatio-tykitystä vailla mitään järkeä tai muita kuin roskaisia arvoja – joiden osalta leffa tosin toimi kuin rasvattu pallosalama. Täysin käsittämättömässä juonessa Jim Kellyn näyttelemä agentti kutsutaan hätiin valkoisten mafiosojen tapettua jonkun tyypin. Sen jälkeen pompitaan trampoliinilla ja tapetaan Scatman Crothers. Missään ei ole mitään logiikkaa, mutta juuri tämän takia filmi jaksaa viihdyttää. Lopussa jengiä hakataan vaahdon keskellä ja piestyjä rikollisia nakataan roska-auton säiliöön – en osaa sanoa kumpi oli hämmentävämpää, tämä vai se, etteivät lurjukset murskaantunetkaan sen myllyssä. Poliisi ei taaskaan tule ajoissa paikalle, joten tämän katsominen heti Original Gangstersin perään sopi niin ikään teemaan. Ohjaajana on Robert Clouse, jonka ohjaama Lohikäärmeen kidassa paistaa lopputuloksesta kiusallisen hupsusti.

ITÄBLOKIN IHMEET

Entisen kommunistiblokin elokuvataide on täynnä helmiä, joita aina silloin tällöin innostuu tutkimaan ajan kanssa. Katsastetaanpa, mitä rautaesiripun tuolla puolen talsineelle on viime aikoina tullut vastaan.

Puolassa 1990 ensi-iltansa saanut Escape from the ‘Liberty’ Cinema oli yksi kiehtovimpia katselemiani elokuvia hetkeen. Sensori alkaa kokea kovia, kun pienessä Vapaus-korttelikinossa esitettävän sairaaladraaman näyttelijät alkavat äkisti kapinoida valkokankaalla ja puhutella salissa istuvaa yleisöä. Koska miehen olisi pitänyt tarkistaa leffa sopivaksi ennen esitystä, on vastuu katastrofista hänellä. Samalla tämä alkaa kyseenalaistamaan ammattiaan ja myös yleisö ryhtyy protestoimaan suljetun teatterin edessä, sillä meininki selluloidilla on omaa elämää mielekkäämpää.

Woody Allenin Kairon purppuraruusu on esikuvana niin peittelemätön, että jossain välissä myös tätä aletaan havainnointimielessä katsoa teatterissa. Koska koneenkäyttäjä on hävittänyt silmälasinsa ja ryömii konehuoneen lattialla, on seurauksena katastrofi, jossa Allenin elokuvan miespäähenkilö hyppää vahingossa mukaan puolalaiseen leffaan – koska parempia maskeeraus- tai trikkitaitoja ei ole ollut, tämän jakson uskottavuus perustuu sille, ettei amerikkalaisen kasvoja näytetä kohti kameraa. Lopulta myös sensori itse astuu valkokankaan läpi toiseen maailmaan, jossa asiat eivät hänen kannaltaan ole yhtään sen paremmin kuin todellisuudessakaan.

Omituinen ja surrealistinen elokuva ottaa kantaa sekä totalitaariseen sensurointiyhteiskuntaan että maan kulttuuriin, erään tyypin todetessa puolalaisen elokuvan olevan huonosti tehtyä ja tylsää, eikä kiinnosta ketään maailmalla (itse kyllä kyseenalaistan tämän, koska oma leffamakuni on juuri niin perseestä, kuin lukijani ehkä ovat huomanneet). Myös ajan viihdetarjonta on läsnä, vähän kaikkien vetäessä röökiä ja viinaa kuin happea ikään. Aidosti kiinnostavan tarinan ja koomisten kohtausten ohella itse elokuvateatterin koneenhoitajana sytyin helsinkiläisen Orion-teatterin mieleen tuovasta päälokaatiosta vanhoine puolalaisine julisteineen ja filmiprojektoreineen, joiden käsittely tumpeloiden puolesta oli yhdessä kohtaa saada sydämeni pysähtymään, kesämiehen tunkiessa sormiaan pyörivien osien väliin.

Neuvostoliittolainen Taikapeili (1963) puolestaan on Aleksandr Roun ohjaama surrealistinen lastenelokuva, jossa tyttö kävelee puhuvaan peiliin, tapaa kaksoisolentonsa ja seikkailee fantastisessa, jättiläisten, kuninkaitten ja sammakkohirviöiden täyttämässä satumaailmassa. Alkupuolen kanssa on sulattelemista, kuten neukkulaisessa perhe-elokuvassa yleensäkin, mutta siedätettyään itsensä vammaisen huumorin ja kökön dialogin pariin on filmissä myös omat puolensa, kuten pianoa soittava apina.

Taikamaan lavasteet ja trikit linnoineen, vuorineen ja sammakkotauluineen on tehty halpuudestaan huolimatta hienosti ja leffa etenee sulavahkolla otteella, vajoamatta näille ominaiseen paikallaan polkemiseen. Maskeerausta on sitä vastoin vaikea kehua ja etenkin vihreänaamainen konnamies ansaitsisi uiton kölin ali. Suojasään loppupuolella tehdystä pätkästä ei voi olla huomaamatta pientä profetiaa, dialogin kertoessa vallankaappauksesta ja johtajan vaihtamisesta samaan aikaan, kun Nikita Hrustsovin kausi oli lähestymässä loppuaan.

Puolalainen Shivers (1981) voitti palkinnon Berliinin elokuvajuhlilla, mutta joutui kotimaassaan kommunistipuolueen silmätikuksi. Stalinin kuoleman jälkimaininkeihin ja työläisten kapinoinnin aikaan vuoteen 1956 sijoittuva filmi elokuva esittää jokapäiväisen todellisuuden duunarien paratiisissa. Lapset läiskivät välitunnilla toisiaan sormille pitääkseen puikkonsa lämpiminä, koulun opettajat ovat tunne-elämästä mitään tietämättömiä tyranneja ja salainen poliisi saattaa kolkuttaa ovelle, vetää lasta turpaan ja viedä isän työmatkalle. Näissä jälkipyykeissä poika nimeltä Tomek lähtee vasentahtoisesti partiolaisten leirille, joka on jonkinlainen sisäoppilaitosta muistuttava aivopesula.

Myöskään leirillä asiat eivät tunnu yhtään hohdokkaammilta. Mahdollisesti aikansa Puolaa symboloivan rakennuksen kalteriovet ovat lukossa, omaa rauhaa ei saa edes vessassa ja kaikki perustuu jatkuvalle poliittiselle paatokselle, jonka ohella pitäisi myös ilmiantaa vanhempia sekä muita tovereita. Aluksi epäröivän ja jumalaa rukoilevan jannun muutoksen avainkohta tuntuu olevan jonkinlainen ihastuminen hilloa tarjoavaan naisopettajaan, joka uskoo asiaansa vilpittömän fanaattisesti, siirtäen puolueen palvomisen myös junnun pollaan. Lopulta poikaansa kotiin hakeva isukki löytää instituutista uuden ihmisen.

Shivers saa nimensämukaisesti kylmät väreet iholle, niin orwellmaisena ympäröivä todellisuus leffassa näyttäytyy. Vaikken itse perusta uskonnollisuudesta, on esimerkiksi tämän toisille tärkeän asian (sekä perheen) tapaiset instituutiot korvattu ankeassa, vainoharhaisessa ja mekaanisesti toimivassa maailmassa ainoastaan eliitin tarpeiden täyttämisellä. Kuvat routaisilla pelloilla sunnuntaina “vapaaehtoisesti” kuokkivista lapsista, makuusaleista runkkareineen tai raportointisessioista ovat ahdistavia, ja skidien laulama mahtipontinen sotilasmusiikki tuo lisäpaatoksensa ympäröivään epätodelliseen maailmaan. Symboliikka menee välistä jo vähän liian pitkälle, kuten kohtauksessa, jossa Tomek polvistuu rukoilemaan puoluejohtajan kuvan taakse piilotettua ristinjälkeä, mutta esimerkiksi puhdistettavan Karl Marxin kuvan silmien poikki valuvat “kyyneleet” ovat tehokas kommentti siitä, ettei neuvostohenkisellä sosialismilla lopulta ollut mitään tekemistä tuon saksalaisfilosofin ajatusten kanssa. Synkkä elokuva, jonka atmosfääriä ei ole tehty amerikkalaiseen tapaan holhoavalla tunteiden ohjailulla.

Shiversin jälkeen katsoin vielä kuusiminuuttisen puolalaisen surrealistisen lyhärin The Race (1990), jossa joukko eri yhteiskunnallisia asemia edustavia leikehahmoja polkee pyörillään kilpaa, yrittäen edesauttaa omaa voittoaan käyttämällä myös vilpillisiä keinoja. Taustalla viheltää tajuntaa riepova musiikki, jonka ujellukseen sekoittuu mm. pyöränkelloja. Lopulta hahmojen paljastetaan sotkevan juoksumatolla, vailla mahdollisuutta koskaan päästä maaliin. Yhteiskunnallinen sanoma alkaa tuntua jo vähän tympeältä, mutta kokonaisuus iskee audiovisuaalisella toteutuksellaan hampaansa syvälle katsojan kurkkuun. Jostain syystä mieleeni tuli Jan Svankmajerin nimi.

Tsekkoslovakialais-itäsaksalaisena yhteistyönä filmattu Tuhkimo ja kolme pähkinää (1973) kuvaa kirjaimellisesti aikaa, jota eurooppalaisessa elokuvassa ei enää ole olemassa. Koko perheelle suunnattu ja useammissa valtioissa jouluisin esitettävä satuelokuva näet sisältää hyvinkin vastenmielistä eläinväkivaltaa, jossa kettua jahdataan takaa ajokoirien kanssa. Lopulta tähän saadaan ammuttua nuoli, repolaisen selkeästi kärsiessä samalla, kun näyttelijät vain nauravat elikolle. Sanotaanko että tässä vaiheessa omat intressini filkkaa kohtaan katosivat niin ikään täysin, enkä jaksanut kokea enää sympatiaa tätäkään kuriositeettia kohtaan.

Perinteisessä tarinassa Tuhkimo kärsii äitipuolensa ja tämän tytärten ikeessä, mutta onneksi surrealistisesti käyttäytyvät pikkulinnut nokkivat tämän siivottaviksi maahan nakatut jyvät (olivathan ne jyviä?) ja hänen toinen ystävänsä pöllö ojentaa tytölle kolme toivomuspähkinää.

On ajatuksia häiritsevää, ettei elävästä kuvasta tunnu löytyvän oikeastaan yhtään positiivisia ajatuksia herättävää hahmoa. Kettujahdista vastaava prinssi on muutenkin täysi kusipää, joka mm. eräässä kohtauksessa Tuhkimoa ystävineen takaa ajaessaan saa takaraivoon hyvinkin ahdistavia viboja siitä, mitä tällä voisi kiinnioton jälkeen pohjimmiltaan olla mielessä. Äitipuoli lapsosineen ovat luonnollisesti iljettävää, itsekästä ja häijyä sakkia, ja jopa sorrettu Tuhkimo itse alkaa hiljalleen tuntua luotaantyöntävältä, ampuessaan taivaalta haukan ja ihastuessaan ties minkä Tukholma-syndrooman kautta tanssiaiset järjestävään paskahousuprinssiin. Psykedelialla ja erikoisilla tehosteilla ei herkutella kovinkaan paljoa ja lopulta leffa onkin pitkälti etiikaltaan erikoinen lastenjuttu.

Jugoslavialainen kauhuelokuva Rotat (1976) käynnistyy kauniisti piirretyillä alkuteksteillä. Lyhyestä kestosta huolimatta paikoitellen laahaavasti kerrotussa filkassa rottaihmiset pitävät kapakassa orgioita, mikä käy erään kansalaisen mielenterveyden päälle. Pian taustalta löytyy myös rottien maailmanlaajuinen salaliitto ja pitkään odotettu jyrsijäjumalan käsillä oleva paluu, joka ei tietäisi hyvää yhtään kellekään. Elokuva ei kokonaisuutena ole kummoinen ja sen loppukin paljastuu aika konventionaaliseksi pettymykseksi, mutta tunnelmassa on jotain sen verran irvokasta, että Rotat kannattaa kyllä katsoa jonkinlaisena kuriositeettina sen yhden kerran. Lienevätkö jyrsijät jonkinlainen vertauskuva internationalistiselle punaliikkeelle?

Tyttö rintapuikolla (1972) -elokuvassa puolestaan harrypottermaisessa velho-opistossa opiskeleva noitatyttö karkaa ihmisten todellisuuteen koulun viranhaltija kintereillään. Modernissa sosialistisessa yhteiskunnassa sattuu ja tapahtuu taikatemppujen ansiosta, ihmisiä muutetaan kaneiksi ja taivaiden halki lennellään. Erikoistehosteet ja maskeeraukset ovat sympaattisia ja vaikkei huumori toimi, kaniineja roikotetaan korvista ja osa hahmoista on todella ärsyttäviä, lentää omituisen meiningin kanssa harjanvarrella tunnin ja vartin verran helposti. Tsekkoslovakialaista tuotantoa.

Variola Veran (1982) myötä palaamme jälleen jugoslavialaisen kauhun pariin – jos tätä nyt sellaiseksi oikeasti voi kutsua. Korona-aikaan sopivassa epidemialeffassa isorokko alkaa jylläämään sairaalassa, jonka sisällä olevat suljetaan eristyksiin valkopukuisten happinaamarihemmojen toimesta. Jotkut kuksivat sivuhuoneessa ja suurin osa tätäkin leffaa on parissa kuukaudessa ehtinyt pyyhkiytyä pois mielestäni. Jännitystä enemmän tempo on hitaassa draamassa.

PÄÄSIÄISEN KÄRSIMYKSET 2022

Olen jo muutaman vuoden kiduttanut itseäni viettämällä pääsiäistäni katselemalla tavalla tai toisella raamatullisten aiheiden ympärillä pyöriviä spektaakkeleita. Tämän tavan opin WHS Teatteri Unionin surullisen hauskoista Cine Passio -tapahtumista, joissa tänäkin vuonna olisi ollut vaikka ja mitä. Valitettavasti omien aikataulujeni suunnittelu tuntuu näinä aikoina olevan niin haastavaa, että tuntikausien teatterissa istumisen sijaan (matkat kaupungin laidalta siihen päälle) näitä tuntuu olevan nykyään käytännöllisempää järjestää kotona, vaikken kiistäkään kaipaavani Unionin omintakeista ilmapiiriä ja miellyttävää miljöötä. Myös katseltujen rainojen määrä pieneni tuntuvasti kauniin ilman, sosialisoitumistarpeiden, talkoohommien ja huomiota Donald Trumpiakin enemmän vaativan koiranpennun myötä. Ehkä tämä vielä tästä joskus jälleen perinteisemmille uomilleen lutviutuu…

Tuskien taival alotettiin jo kiirastorstaina, jolloin pääsiäisherkkujen kaveriksi valikoitui Cecil B. DeMillen Kymmenet käskyt (1923), eli ensimmäinen kerta kun kyseinen ohjaaja päätti käsitellä Mooseksen kivitauluja selluloidilla. Tästä propagandaelokuvasta voisi todeta edesmenneen mummoni sanoin, että mimmi söi mämmin ja nyt se mämmi on housuissa.

Siinä missä DeMillen vuoden 1956 suurelokuva oikeasti keskittyi aiheeseensa, on tämä vain vajaan 140 minuutin mittainen versio suoranainen kusetus. Ainoastaan alussa mennään juutalaisten matkassa karkuun Epyktistä Punaisen meren halki kohti luvattua maata, palvotaan kultaista vasikkaa ja saadaan jumalalta ohjeet elämään (tämäkin tapahtuu huomattavasti laimeammin kuin uusintaversiossa, eli taivaalta lentäviä vasamia ei kynän korvikkeena käytetä). Juuri kun katsoja on pohtimassa, millä ihmeellä tämä loppuaika aiottiin täyttää, ilmoittaa leffa siirtymisestä “nykyaikaan”, jossa syvästi hurskas äiti saa itkeä poikansa puolesta, joka paitsi kieltää herran olemassa olon, myös pyrkii rikkomaan paheellisen naisystävänsä kanssa käskyjä parhaansa mukaan.

Jottei ääriuskovaisen ohjaajan sanoma varmasti vaatisi minkäänlaista tulkintaa, hakataan katsojan päähän pyhällä kirjalla heti alun tekstiplanssissa, etteivät kymmenen käskyä ole kehotuksia, vaan laki jota pitää noudattaa sanasta sanaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä yleinen reaktio, mikäli jostakin kolosta löytyisi vastaavanlainen tekele, jossa suhtauduttaisiin yhtä fundamentalistisesti sharia-lakiin.

Sen lisäksi että on hihhulointinsa puolesta yksiulotteista paatosta, on suurin osa filmistä samanlaista kärsimystä, millä perkele kaiketi piinasi Jeesusta autiomaassa. Sata vuotta kirjoitushetkestä takapakkia menneisyyteen sijoittuvat tapahtumat hirvittävine synteineen, kuten sunnuntaitansseineen, eivät kiinnosta enää yhtään, etenkään jos itseni tapaan odotti näkevänsä Moosesta hakkaamassa kepillään kivistä vodaa ja heinäsirkkaparvia terrorisoimassa faaraon kansaa. Lopulta tietenkin tämän rienaamisen takia ihminen ei voi kuin ajautua aivan totaaliseen kurimukseen, jonka myllytyksessä tämä viimein tajuaa jumalallisen suuruuden.

Pitkäperjantai sujui nimensä mukaisesti, Franco Zeffirellin noin kuusituntisen minisarjan Jeesus Nasarettilainen (1977) äärellä. Jeesuksen tarinan neljässä osassa käsittelevää tuotantoa ei varmaankaan olisi ollut tarkoitus katsoa yhden päivän aikana, joten oli eriskummallista miten hyvin se toimi myös tällaisena pitempänä rupeamana. Uskonnollinen paatos sädehtivine kristuksineen on toki läsnä alati, mutta Zeffirellin ohjauksen ja Robert Powellin tulkitseman Jeesuksen vuoksi tämän onnistuu vaikuttaa myös pakanallisempaan katsojaan melko vahvasti. Oikeastaan tämä propaganda toimii niin voimakkaasti, että leffan jälkeen sitä tekisi hetken ajan mieli seurata sosialistista sanomaa, rauhanaatetta ja maallista omaisuutta vastaan puhuvaa Jeesusta tämän tiellä, ellei järki sanoisi samaan aikaan jotain tätä tarinaa vastaan.

Kristinuskon tila näyttäytyykin vähintään ristiriitaisena jälleen kerran, Uuden testamentin juttuja Zeffirellin elokuvan muodossa kerrattuani. Jeesushan sanoo aivan suoraan, että rakasta lähimmäistäsi, käännä toinen poskesi, luota siihen että asiat menevät kuntoon pelkällä uskolla, synnitön heittäköön ensimmäisen kiven ja myy kaikki mitä sinulla on ja jaa niistä saamasi rahat köyhille. Kuinka moni kristitty instituutti, lahko tai edes yksityishenkilö kunnioittaa tai toteuttaa näitä arvoja?

Erittäin mielenkiintoinen oli myös kohtaus, jossa Barabbas pyytää Jeesusta johtamaan juutalaiskapinallisia kansannousussa roomalaisia vastaan, onhan hän messias, ja yhdessä jumalan tuella he voivat tuhota kansaa murhaavat, sortavat, riistävät ja kiduttavat miehittäjät. Tähän hän saa vastauksen, ettei väkivalta ole koskaan ratkaisu, vaan sinun pitämän rukoilla vihollisesi puolesta. Barabbas luonnollisesti pettyy ja kokee tästä eteenpäin Jeesuksen petturiksi, ennen kuin ajautuu murhaan ja lopulta selviää ristiltä ihmisen pojan ansiosta. Tämä jakso on erittäin mielenkiintoinen näinä päivinä, jolloin suurin piirtein joka ikinen kirkko siunaa armeijan aseineen oikeuden nimissä: esimerkiksi Venäjän ortodoksipatriarkat Putinin pyhän sodan ja Ukrainalaisten papit puolestaan maataan puolustavien sotilaiden. Myös suomalaisista seurakunnista on kuulunut kommentointia siitä, kuinka tappaminen (ei tätä sanaa välttämättä käyttäen) on sallittua tässä tilanteessa. Tämän tuntuvat allekirjoittavan aivan kaikki. Näihin ihmisiin lukeutuu myös epäilemättä monia, jotka pitäisivät pitkän vastustavan puheen Latinalaisen Amerikan sissipastoreista, jotka aikoinaan levittivät vallankumousta Jeesuksen tasa-arvo-oppeihin ja konepistooliin tukeutuen.

On koomista, että samaan aikaan kun kristityt muodostavat maailman suurimman uskonnon, ei kukaan välitä vittuakaan tämän jätkän opetuksista. Muistan aikoinani vastanneeni kysymykseen, jossa minun piti valita neljästä vaihtoehdosta tärkein hahmo, joukossa Albert Einsteinit et muut. Valitsin lopulta Jeesuksen: en siksi että uskoisin tähän jumalan poikana, vaan sen vuoksi mitä hänen kerrotaan sanoneen ja läheisilleen tehneen. Aivan sama sikäli onko häntä koskaan ollut olemassa vaiko ei tai mitä hän on todella ihmisille puhunut, mutta jos näitä ajatuksia todella noudatettaisiin, olisi maailma huomattavasti parempi paikka elää. Sen sijaan 2000 vuotta, pari maailmansotaa, noitavainot, pedofiilipappien tempaukset sun muut myöhemmin pedataan jälleen konfliktia, jossa Raamatun nimeen vannovat ihmiset eivät enää välitä viidennestä käskystä, des Cecil-sedän tulikivenkatkuisesta ehdoton laki -paasauksesta huolimatta.

Ehkä juuri maailmantilanteen takia elokuva koskettikin niin kovasti. Idealistiset utopiat näkyvät kaatuneet, pasifismi ei ole muodissa, ei liiemmin vasemmistolaisuuskaan. Ihmiset puhuvat siitä, kuinka markkinat pitävät maailman pyörimässä, miten Nato takaa turvan ja kuinka ihmiskunta koostuu hyvistä ja pahoista ihmisistä. Samaan aikaan luonto tuhoutuu, eläimet kuolevat sukupuuttoon, nälänhädät ja sodat riehuvat ja kaikki mitä kilpailuyhteiskunta, suurkapitalismi ja sotatoimet aiheuttavat, näyttäytyy ainakin omaan silmääni mustana, tahmeana myrkkynä.

En tiedä kuka on hypnoosissa, minä vai muut. Silti Jeesuksen juttuja kuunnellessa tulee olo, kuin tämä olisi viimeinen ihminen jota pystyn ymmärtämään ja jonka kanssa haluaisin hengata, jos se vain olisi mahdollista. Maailma sellaisena kuin se on minulle ollut tärkeä on mennyt, liekö sitten iäksi, ja yksinäisyyden sekä apatian tunne tämän paskan keskellä on valtava.

Niin joo, se Zerrifellin leffa. Pidin myös siitä, miten kerrankin ne asiat, jotka jo ala-asteen uskonnontunneilla (silloin kauan sitten, kun vielä kirkkoon kuuluin) jäivät mysteereiksi, pyritään selittämään jotakuinkin loogisesti tässä tekeleessä. Näihin lukeutuu mm. se, miksi pirussa ihmiset ensin juoksivat Jerusalemiin tulevaa aasimiestä vastaan palmunlehtien kanssa, mutta muutama päivää myöhemmin jo kiduttivat tämän kuoliaaksi.

Lankalauantaina kävi sitten niin, ettei sitä tullut katsottua yhtikäs mitään, vaan päivä meni kyläilemään tulleiden ystävieni, tapasten, oluen ja seurapelien merkeissä. Tutustuttua tuli sangen hauskaan Impro-lautapeliin, jossa piti edetä laudalla selitellen, esittäen ja esimerkiksi piirtäen korttien tarjoamia tilanteita. Alun perin ajattelin kirjoittaa tästä myös pienen artikkelin, mutta koska rustasin jo siitä testipelaajan roolissa ihan riittävän pitkän raportin tekijätaholle, jätän tänne kirjoittelun toistaiseksi väliin. Jos haluatte kuulla pelistä lisää, pistäkää kommenttia, niin katsotaan asiaa.

Pääsiäissunnuntaina päästiin taas asiaan, kun Onnibussin takapenkillä pyörähti käyntiin italialainen elokuva Adam and Eve vs. the Cannibals (1983) ulkoa iloisesti läppärin näyttöön paistaneen auringonvalon vaaleaksi maalaamana. Oma yritykseni Unionin tapaan katsella näitä Raamattu-kertomuksia kronologisessa järjestyksessä siis meni pitkälti aikataulutussyistä variksille, mutta eipä tämä nyt maailmaa litteäksikään kaulinut.

Enzo Dorian ja Luigi Russon luomistöiden alkutäpinöihin sijoittama filmi on aiheeseen sopivan kumouksellinen, sisältäessään paljon sellaista salattua materiaalia, mitä Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ehdittiin sensuroida pois. Vahvasti törkytähti Mark Gregorya ulkoisesti muistuttava Aatami vaeltelee paratiisissa, jossa kaikki eläimet oleskelevat sulassa sovussa. Tätä todistaakseen selkeästi epävarman ja ahdistuneen näköinen ihmiskunnan kantaisä kurottautuu hyvin kaukaa ja epävarmasti kohti maassa makaavaa leijonaa ja silittää tätä noin sekunnin niin varovaisesti kuin suinkin voi.

Pian Aatamilla alkaa olla tylsää yksikseen, joten hän muotoilee hiekasta naisen, jonka jumalainen voima sitten herättää eloon (kyse ei siis ollut mistään kylkiluusta, toisin kuin jotkut väittävät). Eevaksi nimetty leidi ja tämän kumppani vaeltelevat paratiisissa vailla rihmankiertämää, kunnes sihisevällä äänellä italiaksi puhuva käärme alkaa kuiskuttaa Eevan korvaan: “Mela! Mela!” Seuraa syntiinlankeemus ja tästä ne vaikeudet vasta alkavatkin.

Jumala ei suinkaan luonut dinosauruksia ja muita vastaavia koetellakseen palvelijoidensa uskoa, vaan kyllä ne melkein alusta asti mukana olivat. Pian näet lentoliskot (ilmeisesti osa efekteistä on saksittu mukaan muista leffoista) alkavat hyökkäillä pariskunnan kimppuun, joka oppii tappamaan ja pukeutumaan dinonnahasta tekemiinsä vaatteisiin. Sitten juostaan karkuun perässä stop-motionin keinoin vierivää kivenjärkälettä ja tutustutaan luolamiehiin, jotka aikansa kuluksi vetelevät toisiaan takaapäin. Mukaan tulee myös kannibaaleja (joista elokuvan englanninkielinen nimiväännös on raflaavasti kehitelty) ja taistelemista karhupukuisen miehen kanssa, jonka Eeva myös valitsee kiksauttajakseen Aatamin sijasta. Vaikka ihmiskunnan esivanhemmat lopulta palaavatkin yhteen, voidaan spagettia napaansa roomalaisella asemalla mättävän Pietron kantaisäksi näillä eväin siis epäillä uga ugaa huutavaa ja nallekuosia suosivaa nuijanheiluttajaa (miten pöyristyttävää). Italiankielen taitoa ei tämän spektaakkelin katsomiseksi vaadita.

Pääsiäisen viimeinen elokuva oli siionismin puolesta liputtanut mammuttimainen Exodus (1960). Näin kolme kuukautta myöhemmin on vaikea muistaa mitään muuta tarkkaa mielipidettä Leon Urisin kirjaan pohjautuvasta leffasta, kuin ettei se epäilyttävistä lähtökohdistaan ja kestostaan huolimatta ainakaan ollut tylsä.

VILLIT KAKKOSET

Tästä jatko-osahelvetistä piti tulla Kuvaputken kakkosnumeron yksi pääteema, mutta koska haluan vain saada nämä tekstit joko ulos tai poistettua, julkaistakoon se nyt sitten tässä yhteydessä.

Pumpkinhead II: Blood Wings (1994)

Muistan pitäneeni ensimmäisestä Pumpkinhead-elokuvasta silloin joskus, kun sen noin 12 vuotta sitten näin. Oikeastaan juuri muuta Koston paholaisesta ei sitten mieleen jäänytkään, kuin tämän ulkonäkö, muriseva koira ja DVD:n alkuvalikon “pumpkinhead”-kuiskaukset. Näin ollen jatko-osaa on vaikea verrata ykköseen, etenkin kun tajusin oman levyni kadonneen joskus pesuveden mukana hyllystäni ties minne. Todennäköisesti vaihtoon.

Jatko-osa, jolle britti-dvd:n perspalliksi kropattu kuva ja kaikenlaisten tekstitysten puuttuminen toivat oman ilonsa, oli kyllä hyvin hanurista. Makkaratehtaalla rutiininomaisesti valmistetussa juonessa nuorisojengi murhaa metsässä asuvan vammaisen pojan, jolla luonnollisesti on hyvä sydän. Vuosikymmeniä myöhemmin paskiaiset ovat kasvaneet aikuisiksi ja näistä yhden jälkeläisen suorittaman rituaalin myötä on jälleen koston aika.

Käsikirjoitus on paitsi kuolettavan tylsä ja yllätyksetön, myös täynnä irrationaalista sontaa: millä logiikalla tyypit päättävät vain paukata metsässä olevan mökin ovesta sisälle, ryhtyä penkomaan toisen tavaroita, varastaa loitsukirjan, tönäistä sokean asukkaan kumoon ja juosta tekemään manausta hautapaikalle? Puhumattakaan siitä, että samaisen talon syttyessä tuleen ketään ei ajattelekaan auttavansa asukasta, vaan tämän annetaan paistua tupaansa vain, koska “emme voi tehdä mitään”?

Verta roiskuu jonkin verran ja hirviöpuku toimii edelleen joten kuten, mutta rutiinilla suoritetut tapot jaksavat lopulta kiinnostaa kuin uusi asukas Big Brother -talossa. Hahmot ovat typeriä ja traagissävytteistä loppua “kuka oikeasti onkaan hirviö?” -teemoineen kierrätetty vähintään Frankensteinin päivistä lähtien. Turhaa rahastusta, jonka katsomiselle ei oikeastaan löydy yhtään mitään järkevää syytä, kun homma ei toimi edes kertakäyttöviihteenä.

Tiger on the Beat II (1990)

Tiger on the Beat on epäilemättä yksi vauhdikkaimpia ja viihdyttävimpiä honkkarilaisia toimintaelokuvia, joten odotukset kakkososan menossa mukana pysymisen suhteen eivät olleet kovin korkealla. Näin ollen olikin erittäin iloista huomata, että myös jatkiksesta voidaan saada todella päräyttävää mättöä, kunhan tekijöiden ideat korvaavat järjen.

Juoni on toissijainen tekijä, huumekauppiaiden tehdessä likaista bisnestään ja poliisimiehen kaivatessa hieman actionia arkeensa, eikä stoorista oikeastaan kannata juuri välittää. Tärkeintä on huikea toiminta ja törkyinen asenne, jonka tiivistää parhaiten se tunnetuin kohtaus, joka erityisesti näinä aikoina, kun näyttelijöiden oikeuksista, turvallisuudesta ja hyväksikäytöstä on käyty runsaasti keskustelua, saa ainoastaan pyörittelemään silmiä epäuskoisen haltioituneena.

Tässä kohtauksessa roistojen perään säntäävä Conan Lee hyppää pahista jahdatessaan vähintään kymmenen metrin korkeudessa olevalta parvekkeelta lipputankoon, jota pitkin hänen pitäisi liukua maahan. Tähden ote kuitenkin lipeää, tämä tipahtaa hidastettuna kohti katua ja lopulta mäjähtää asfalttiin erittäin ilkeän näköisesti. Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin jo hyppää pystyyn ja lähtee jatkamaan takaa-ajoaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilmeisesti epäonnistunut stuntti oli ohjaajasta tai tuottajasta niin siisti, että kuvausryhmä odotti siihen asti, että Lee pääsi kävelemään ulos sairaalasta ja jatkoi filmauksia tämän jälkeen.

Vaikka Tiger on the Beat II:ssa on suvantohetkensä – lähinnä gangsteritarinaa rakennettaessa tai hahmojen pelleillessä muuten vaan ympäriinsä – on meininki irti päästessään niin melkoista, että heikommatkin jaksot antaa ilomielin anteeksi. Erityisesti loppu hallissa tapahtuvine mättämisineen, busseilla kaahailuineen ja teurastamisineen on sellaista maantiekiitäjällä ratsastusta, että freeze frame -lopetuksen koittaessa olo on hyvin onnellinen. Hyvin hämmentävää on myös enkkukäännös, jossa ihmiset huutavat alati toisilleen “fart you!” Muuten tämä voisi mennä sensuurin piikkiin, ellei elokuvassa aiemmin olisi ollut kohtaus, jossa muistaakseni mies huusi ensin naiselle tyyliin “Fuck you!”, mihin sai vastaukseksi “Yes, I fuck!”

The Haunted Cop Shop II (1988)

Kun katselin tätä jatko-osaa mietin, etten muista alkuunkaan mitä ykkösosassa tapahtui. Nyt kun kirjoitan tätä kommenttia parisen kuukautta myöhemmin en puolestaan enää muista, mitä tässä kakkosessa tapahtui. Ainakin hyppivät vampyyrit, zombit ja kummitukset mellastavat hongkongilaisen kauhukomedian kehyksissä, kiinalaisen Haamujengin pistäessä näille kampoihin. Hieman paremmin mieleen jäi oikeastaan vain yksi kohtaus, jossa muuan tunari jää jumiin johonkin varastohuoneeseen aaveen kanssa, jota joutuu henkensä edestä hässimään, sillä jostain syystä tämä oli ainut keino estää vihaista vainajaa hyökkäämästä.

Xtro II: The Second Encounter (1990)

Ei ihan äkkiseltään tule mieleen, koska viimeksi katselin näin tylsää elokuvaa. Xtron seuraajassa matkustetaan avaruusasemalle ja kaikki on köyhää Aliens-rip-offia, mutta vain ö-luokan budjetilla ja vailla osaamista tehtynä. En oikeastaan löydä mitään syytä suositella tätä yhtään kenellekään. Paitsi ehkä Aku Louhimiehelle.

Zeitgeist: Addendum (2008)

Peter Josephin toinen Zeitgeist-dokumentti on varmasti kallekinnusten mielestä jälleen täyttä huuhaata, mutta itselleni se esitti mielenkiintoisia ajatuksia työstettäväksi. Rahatalouden ja etenkin näinä natottamisen aikoina amerikkalaisen maailmankuvan kyseenalaistaminen on asia, jolle on parasta joko nauraa tai sääliä, olemmehan hyvien puolella eikä Joe-setä Bidenin lisäksi mitään muuta vaihtoehtoa idän pimeydelle ole olemassa.

Kuten totesin, dokkari herättää ennen kaikkea mietteitä, purematta en sen heittämiä juttuja tietenkään niele. Esimerkiksi magneettijuna-ajatuksessa ei ole otettu huomioon miten nämä valtavat laitteet vaikuttaisivat maan omaa magneettikenttää häiritessään vaikkapa ekosysteemiin, mutta keskustelunavaus on silti se pääasia. On koomista, miten moderni ihminen on hypnotisoitu uskomaan kapitalismin olevan ainut mahdollinen muoto ihmiselle elää, vaikkei koko järjestelmä ole ollut voimassa kuin murto-osan ihmiskunnan historiaa ja tietyissä maailmankolkissa – ja etenkin sen ekokatastrofin valossa, mihin jatkuvaan kasvuun perustuva kilpailu on pallon ajanut. Tämä kuvaa hyvin (erityisesti länsimaisen) ihmisen kaikkialle ulottuvaa narsismia.

KAUHUN RIIVAAMAT

Jatkakaamme Kuvaputkessa alkanutta sarjaa, eli kauhuelokuvien pahimmillaan kovin sakeassa suossa rypemistä. Ei siis muuta kuin juggalo-maskit naamalle, pum!-tikku käteen ja noitapilli kankkulan kaivoon, niin johan matka pimeyteen on pian taas hyvässä vauhdissa. Hirveästi horroria ei nyt ole tullut katsottua, mutta yritän parantaa tapani ja palata synkemmille poluille mitä pikimmiten.

Tiedän ettei James Wanin mainitseminen heti toisessa kappaleessa ole se myyvin tapa saada jatkamaan lukemista, mutta katsoinpa nyt silti rainan Kirottu 3: Paholaisen vallassa (2021). Puolustukseni on se, että tuon oli toivottua tulla mukaan jo Kuvaputki-lehden ainoassa numerossa käsiteltyyn Wankkaustoniin, mutta kirjaston jonot olivat pitkät ja armottomat. Ymmärtäähän sen, kun tällaisesta laatufilmistä kuiteskin on kyse.

Paholainen vaanii joka nurkan takana. Tällä kertaa se ottaa valtaansa ensin rillipääpojan ja vaihtaa sitten siitä toiseen jässikkään, joka laittaa vihtahousun hallusinaatioissa veitsen heilumaan. Warrenin pariskunta astuu tässä välissä kuvioihin ja ottaa tavoitteekseen todistaa riivaustapauksen ja pelastaa sitä myötä miesparan teloitukselta. Kaiken takaa löytyy saatananpalvontaa, josta käytetään asiantuntevasti myös termiä satanismi. Perustuu muuten tositapahtumiin.

Oli Michael Chavesin (Itkevän naisen kirous) ohjaama teos sarjansa päätösosa tai ei, itselleni se saa jäädä viimeiseksi Conjuringiksi. Kun ykkösosa sisälsi rumien tehosteidensa ohella vielä jännittäviä kohtia ja huonossa kakkosessakin taisi olla jokin hieman häiritsevä juttu, ei kaksituntinen kolmonen ole muuta kuin kirottavan tylsä. Minkäänlaista pahaenteistä ilmapiiriä ei saada aikaiseksi eikä edes äkkisäikäytyksiä enää odota hiemankaan stressaantuneena. Kohtauksia ja kuvia muista kauhuelokuvista on varastettu taas yllin kyllin Manaajasta Psykoon. Ajankuva ei tunnu erityisen uskottavalta ja lopputulos vaikuttaa kahden päähahmonsa fanikunnan iloksi väännetyltä ylipitkältä tv-sarjan jaksolta.

Tähän sisäpiiriläisyyteen viittaa esimerkiksi mauton kohtaus, jossa epäuskoinen asianajaja kutsutaan lounaalle katsomaan Annabelle-nukkea ja seuraavassa kohtauksessa tämä jo edustaa päämiestään asiastaan vakuuttuneena. Riivattua lelua ei näytetä tai selitellä tässä välissä mitenkään, vaan katsojan oletetaan olevan jutussa mukana, tajuavan itse mistä on kyse ja naureskelevan teatterissa/sohvallaan leppoisasti että aika paha, voi vitsi että Annabelle muuten vakuutti sen!

Ainoa hyvä puoli trilogian turhanpäiväisessä jumbossa on sen herättämä pohdinta kristinuskoa kohtaan. Miellän aidosti nerokkaaksi käsikirjoitukselliseksi ratkaisuksi riivaustapauksessa vedota tuomariin sillä, että jenkkiläisessä oikeussalissa vannotaan jumalan nimeen käsi Raamatulla. Jos julkisen tuomioistuimen edessä vakuutetaan tämän kaiken olevan totta, vie hyvän ja pahan taisteluun pohjautuvan kirjan paholaisen kyseenalaistaminen viimeisenkin järjenhivenen koko touhulta.

Texas Chainsaw 3D:ssä (2013), eli jatko-osassa numero X (meinaa tässä tapauksessa tuntematonta, sillä TCSM-“sarjan” tapauksessa alkaa olla aika epäselvää, mikä osa on re-make, mikä esinäytös tai jatko-osa, ja sitten vielä että mille leffalle – yhtään helpommaksihan asiaa ei tee se, että Tobe Hooperin kakkonen taitaa olla sarjan ainoa numeroitu osa) nähdään aluksi alkuperäistä Teksasin moottorisahamurhia, jonka jälkeen junttien lynkkausjoukko käy pistämässä kaikki kylmäksi ja talon tuleen parhaan etelän meiningin mukaisesti. Pari punaniskaa adoptoi verilöylystä mukaansa ottaman vauvan, joka aikuiseksi kasvettuaan palaa kaveriporukka seuranaan juurille sukulaisensa testamentin innoittamana. Valitettavasti hän vain unohtaa lukea kirjeen, joka kertoo kellarissa elelevästä, moottorisahaan ja ihmisen lihaan viehättyneestä serkusta.

Trendikkäästi muut jatko-osat skippaavassa rahastuksessa masentavinta on, että se tuntuu paikoitellen ottavan itsensä luvattoman tosissaan, laittaessaan katsojan “pohdiskelemaan” jälleen kerran kaikkea muuta kuin kliseisesti, kuka lopulta on filmin pahis: ympäristönsä uhri Leatherface vaiko pikkukaupungin läpimätä johtoporras. Lähinnä hymähdyttävää tästä tekee se, että serkkuaan kohtaan sympatiaa äkisti tunteva muija on juuri nähnyt, kuinka tämä on murhannut hänen ystävänsä toinen toistaan brutaaleimmin tavoin. Liekö veri vettä sakeampaa, ystävät oikeasti paskoja tai sitten se nirhaaminen ei ylipäänsä vain ole niin justiinsa.

Hahmot on leikattu irti nuortenlehdestä ja raakaa väkivaltaa riittää vasaran, sahan ja lihamyllyn runnoessa ihmisiä sekä ruumiinosien pullottaessa padasta. Naamaakin nyljetään, mutta efektit ovat liian onnettomia ja digitaalisia nostattaakseen tunteita splatter-rintamalla. Kömpelöimpiä ovat väkisin mukaan väännetyt 3D-kohtaukset, jotka kertovat paljon siitä, miten runsaasti tekijöiden mielikuvitus on lisääntynyt sitten 50-luvun. Käsikirjoitus taasen on pitkälti nilkkaava kasa kliseitä, jota edes tivolivisiitti ei piristä. Olisihan tämänkin elokuvan voinut oikeastaan jättää tekemättä.

Night Killer (1990) on paluu Claudio Fragasson laatutuotantoon, joskin myös Bruno Matteilla oli haarukkansa survaistuna tähän kakkosluokan kanttiinin spagettiannokseen. Elokuva on hyvin pitkälti sitä, mitä näiltä kahdelta sankarilta voi odottaakin, eli julisteensa perusteella hauskalta vaikuttavaa törkyä, joka ei todellisuudessa ole laisinkaan niin hupsu tai viihdyttävä, miltä näyttää.

Suurin lovin Night Killerin hupiarvoihin nakerretaan jo heti alkumetreillä, sillä jenkkiläistä kaupunkia terrorisoiva murhaaja ei tyydy vain silpomaan uhrejaan, vaan herkuttelee myös näiden raiskaamisella. Vaikkei mitään The Last House on the Left -tyylistä mässäilyä nähdä, ovat psykopaatin läähätyssoitot ja esimerkiksi kohtaus, jossa tämä sitoo kidnappaamansa naisen sänkyyn todella luotaantyöntävää materiaalia. Vastenmielisyyttä ei voi sanoa kauhuaspektia korostavaksi, sillä koko filmi on toinen toistaan huonompine näyttelijöineen, järjettömine käsikirjoituksellisine twisteineen ja laahaavine etenemisineen pursotettu suoraan peräsuoleen. Lopun paljastukset ovat typeryydessään vertaansa vailla ja kliimaksi, jossa sankari syöksyy karjuen ikkunan läpi estradille saa puhkeamaan nauruun.

Ehkä järjettömintä elokuvassa on se, että Claudio teki sitä täysin tosissaan ja kuvitteli aikuisten oikeasti lopputuloksen olevan jonkinlainen kunnianhimoinen psykologinen trilleri. Tuottajia lähestymistapa ei riemastuttanut, joten Bruno palkattiin ohjaamaan rainaan muutama verinen gore-kohtaus, jotka ovat oikeastaan niitä harvoja tylsistyttävää kokonaisuutta piristäviä hetkiä. Riemukkainta on kuitenkin se, että Claudio pahastui tästä verisesti, koki ystävänsä Mattein pettäneen hänet ja ilmeisesti vihoitteli Brunolle pitkänkin tovin auteur-työnsä tärvelemisestä.

Sikäli kiinnostava puoli on myös se, että murhamies on jonkinlaiseen köyhän miehen Freddy Krueger -maskiin ja veitsihansikkaaseen pukeutunut peijooni. Harmi vain että Elm Streetillä rahastaminen jää tähän, sillä italialainen versio Cravenin klassikosta olisi voinut olla oikeasti mukavaa katseltavaa. Muista hahmoista mieleen jää jonkinlainen poliisijoukkojen Donald Pleasence -klooni, jolla riittää viimeisen luokan keittiöpsykologiaa uutiskameroiden iloksi hieman Psykoa muistuttavaan tyyliin. Leffan alussa nähdään myös aerobicia.

Kengännauhabudjettia pienemmällä summalla toteutettu Black Devil Doll From Hell (1984) kamppailee vimmaisesti siitä, kuvottaako se enemmän teknisillä vai sisällöllisillä avuillaan. Ilmeisesti suoraan videolle kuvatussa kauhupätkässä siveä nainen ostaa kirpparilta nuken, jonka silmiin syttyy pian kiilu. Nukke ryhtyy raiskaamaan naista, joka totta kai on tähän asti pitänyt jalkojaan ristissä silkkaa teennäisyyttään ja oppii nyt seksin ihanuuden, nauttien väkisinmakaamisesta täysin ruumiinvoimin. Koska kukaan muu ei pysty tyydyttämään häntä himokkaan nuken jäljiltä ja lelu pakenee takaisin puotiin, alkaa muija sekoamaan, kunnes tulee lopulta kapistuksen murhaamaksi. Kuva on suttuista eikä äänestä saa mitään selvää, mutta nintendomainen, halki elokuvan loopattu musiikki kiehtoo perverssillä tavalla.

Nopeasti lukaisemani tiedon perusteella astetta sairaamman tuotannon ohjanneen Hisayasu Saton Splatter: Naked Blood (1996) jää mieleen olemalla yksi niistä harvoista elokuvista, joiden väkivalta on saanut ihan kirjaimellisesti fyysisesti etomaan – äkkiseltään muistikuvien perukoilta kaivautuu esille tämän ohella ainoastaan Hideshi Hinon Guinea Pig: Mermaid in a Manhole (1988), elokuva jonka aikana suklaakeksini jäivät syömättä. Japanilaistuotantoa luonnollisesti molemmat.

Splatter: Naked Bloodissa nuori tiedemies kehittää seerumin, jonka pitäisi mullistaa ihmiskuntaa, muuttaessaan kivun nautinnoksi. Juippi ujuttaa tököttiään salaa kolmelle naiselle, jotka vahingon kautta jäävät koukkuun fyysiseen tuskaan ja alkavat hakemaan tätä mitä iljettävämmillä tavoilla, kuten lävistämällä itseään tai oksettavimmassa kohtauksessa popsimalla kehoaan suuhunsa. Kuvat gimmasta leikkelemässä tavallisilla, tylsänpuoleisilla aterimilla paloja häpyhuulistaan ja nänneistään tai kaivaessa silmänsä kuopastaan olivat jo siinä ja siinä rajalla, että katseen olisi halunnut kääntää ruudulta pois. Vaikka silpomista on kuvastosta lopulta sangen vähän, kehitetään sitä lisää muutamilla välähdyksillä esimerkiksi sairaalasängyssä auki leikattavasta ruumiista, jonka onkaloihin uudestisyntyvä tyyppi änkee.

Lopulta elokuva vaikuttaa katsojaan voimakkaan affektiivisesti, avaa jälleen hetkellisesti hänen silmänsä ja laittaa pohtimaan omaa suhdetta ruokailuun ja nautinnon hakemiseen hieman uudemmasta perspektiivistä. Se, onko mikään näin syvällinen ja filosofinen todellisuudessa käynyt raiskauksilla ja muilla sairauksilla mässäilevän filmografian loihtineen ohjaajan mielessä vai onko elokuvan taiteellisuus enemmänkin samaa, vittuilevaa haistattelua kuin Nekromantikin tapauksessa, on sitten jo toinen juttu.

Jos koko aiempi Saw-kaanon oli yksi ala-arvoisimmista esityksistä Hollywoodin kauhuelokuvasarjojen historiassa ja sen viimeisiin lukeutunut osa Jigsaw sai jo hämmästelemään miten tällaista on voitu päästää läpi, vetää Spiral: From the Book of Saw (2021) sinut mukanaan syvemmälle viemäriin kuin olisit koskaan uskonut olevan mahdollista. Chris Rockin tuottama ja luotsaama stand-up-kidutuspornoilu on poukkoilua näyttelijänä kyvyttömän, rumaakin rumemman leukaparran kasvattaneen Rockin vammahuumorin ja sadistisen väkivallan välillä, dialogin ja hahmojen ollessa jotain sellaista, mikä suorastaan käskee poistumaan ruudun äärestä pesemään hampaita vailla halua laittaa filmiä paussille. Käsikirjoitus on huono, mitä lopun twisti ei paljoa pelasta, enkä taida olla ainut jonka mielestä tämän saagan olisi saanut päättää jo viimeistään sinne Final Chapteriin. Rahahanoja ei kuitenkaan parane sulkea, joten jatkoa tällekin sonnalle tulee aivan varmasti valumaan siihen saakka, että teinit äänestävät vanhempiensa virtuaalirahoilla toisin. Samuel L. Jacksonin ura ei toden totta ole tällä hetkellä siellä huipussaan.

Jos Spiral oli paskaa perseestä, vetää murhaavista molukkiravuista kertova Crabs! (2021) homman sille tasolle, että kuulokkeilla ja ääntä tarpeeksi kovalle vääntäessäsi voit kuulla Luciferin naurun jostain kaukaa. Rumalla tietokonegrafiikalla, levyjä pyörittävällä DJ-ravulla, forrestgumpmaisen salaviisaalla kehitysvammaisella ja jättiläisrobottien taistelulla höystetty pätkä on epäilemättä pahinta, mitä olen aikoihin nähnyt ja satutti voimakkaasti sieluani lähtien siitä, että tässäpä minä vedän ja tuhlaan vapaa-aikaani sitten tällaiseen. Crabs! ei enää ole elokuva, vaan ongelmajätettä.

Western-kauhuilu The Burrowers (2008) on sen sijaan aika lailla keskinkertaisuudessaan epäonnistunut ja puuduttava. Joukko jäljittäjiä lähtee perheen kidnapanneiden alkuperäisasukkaiden perään, mutta pian käy ilmi että preerialla asuu myös hirviöitä. Eikä mitä tahansa hirviöitä, vaan jostain The Descentistä karanneita, aivan tolkuttoman typerän näköisiä CGI-örrimörrejä, jotka pilaavat sitten sen kaiken, mitä tähän saakka oli saatu aikaiseksi. Mielenkiintoisesti ja suht tunnelmallisesti alkava, mutta turhanpäiväiseksi kallistuva leffa, joka katoaa entistä tehokkaammin mielestä siksi, ettei edes ole tarpeeksi huono. Katsoin muuten myös elokuvan The Hole in the Ground (2019), jossa metsässä on suuri kraatteri ja hirviöitä ja josta en muista enää tätä kirjoittaessani yhtikäs mitään.

ASIAA AASIASTA

Koska osa kiinnostavista viime aikoina katselemistani aasialaistuotannoista ei meinaa mahtua minkään sen ihmeemmän kategorian alle, olkoot nuo sitten omassa artikkelissaan. Ehkä tästä saisi ihan sarjankin aikaiseksi.

Ishiro Hondan ohjaama Matango: Attack of the Mushroom People (1963) on perinteinen tekijänsä työ sekä hyvässä että pahassa. Leffaa ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa nopeatempoiseksi tai erityisen jännittäväksi, mutta siinä on silti särmää, jota todennäköisesti harva moderni valtavirran katsoja arvostaisi.

Pieni seurue purjehtii jossain Etelämerellä tai missä lie ja haaksirikkoutuu salaperäiselle saarelle. Muuta ruokaa kuin tatteja on hankala löytää ja myös miehistön keskuudessa alkaa kyteä erimielisyyden kipinää. Lopulta saaren karmiva salaisuus alkaa paljastua rihmaston esiin puskevaa lakkia poskeensa pistäneiden alkaessa muuttumaan sienihirviöiksi.

Matango ei ole Hondan kaiju-elokuvien tyylinen teos oikein missään muodossa, vaan kyse on pitkälti hyvin verkkaisesti auki keriytyvässä mysteerissä, jonka lopussa hupaisat sieniotukset palkitsevat odotuksen. Nämäkään eivät pahemmin tosin ala riehumaan, mitä nyt hieman tunkevat kouraansa hytin oven lävitse. Pidemmän pinnan omaavalle elokuva on kuitenkin mielenkiintoista tunnelmaansa hitaasti kiristävä teos, jonka lopun surrealismi ja hupaisat maskeeraukset saavat ilahtumaan vilpittömästi.

Ryusuke Hamaguchin viisi tuntia ja 17 minuuttia kestävä Happy Hour (2015) taisi lukeutua jollekin maailman pisimmät elokuvat -listalle ja oli sen verran raskas kokemus, että leffa tuli katsottua parissa osassa. Japanilaisen tuotannon keskiössä on neljä kolmekymppistä naista, joiden elämää, ajatuksia ja huolia filmi kuvaa hyvin verkkaisesti. Lopputulos on hyvää, aiheensa sisälle aidosti uppoutuvaa draamaa, muttei kuitenkaan itseäni mitenkään hirveän syvältä kouraissutta sellaista. Ohjaaja taitaa olla nykyään joku Oscar-voittaja, jollen väärin muista.

Japaninmaalla jatketaan edelleen hirviöelokuvalla Godzilla, Mothra and King Ghidorah: Giant Monsters All-Out Attack (2001). Godzilla-saagan milleniumille “päivittävä” (tai ilmestyihän tuossa jo pari vuotta aiemmin Godzilla vs. Megaguirus ja vielä ysärin vikoina hetkinä Godzilla 2000: Millenium) kaijuilu piirtää myös koko mytologian uusiksi, tai tarkemmin sanoen huitaisee lattialle sellaiset parisen kymmentä jatko-osaa tästä välistä, eli meno on kuin Halloweenissa konsanaan. Godzilla ei siis ole tässä osassa Hirviösaarella asuva tanssiva lasten ystävä ja ihmiskunnan suojelija, vaan suoranainen kuoleman enkeli ja itse pääperkele, joka nousee vuosikymmenten jälkeen jälleen merestä vainoamaan japanilaisia, jotka saavat kunnian edustaa luontevasti ihmiskuntaa. Homo sapiensia pelastamaan puolestaan suuntaa joukko muita ötököitä, eli Barugon, Mothra ja kaiken huippuna peräti vielä itse King Ghidorah, joka aiemmissa elokuvissa on kantanut pääpahiksen manttelia kolmen kaulansa jatkeena.

Lähes kaksituntinen mättöfilmi on odottamattomasti todella hulvaton. Tehosteet ovat karseita erityisesti CGI:n osalta, mutta kumipuvut ovat yhä käytössä ja monsterien löylytyksessä on mukana sitä aitoa camp-estetiikkaa, jolle nauraa parhaimmillaan siinä määrin, että ruukku olisi syytä ottaa kaikkien kastelua varten alle. Toki kestoa on aivan liikaa, mutta se alkaa tuntua vasta siinä viimeisen parinkymmenen minuutin tienoilla, ei heti ensimmäisen kelan jälkeen, kuten alagenren parissa aivan liian monesti on tapana. Hauska yksityiskohta on myös mondo-henkinen dokumentaristiryhmä, jolle irvailua voisi sanoa peräti toimivaksi.

Tämä artikkeli alkaa näyttää hyvin Japanivoittoiselta, joten jatketaan samalla linjalla vielä hetken. Pinku-filmien ohella mm. yakuzan toimia kokeilleen ja taksin alle kohtalokkaasti 2012 jääneen Koji Wakamatsun 190 minuutin mittainen, japanilaista radikaalivasemmistoa kuvaava United Red Army (2007) meni yllättäen heittämällä vuoden 2022 kiistatta parhaaksi katsomakseni elokuvaksi. Puolidokumentaarisesti kerrottu filmi kuvaa syitä vallankumouksellisen ajattelun nousulle ja alun perin hyvän ajatuksen luisumiselle hirmuvallaksi ja stalinistiseksi terroriksi, jossa pääosassa ei enää ole ihmisyys vaan sen tuhoaminen.

Toisin kuin kuvittelin, United Red Army ei ole Japanin punaisen armeijakunnan historiikki, vaan keskittyy ainoastaan sen alkutaipaleelle, varsinaisen tarinan rönsyillessä yliopiston mellakoista lumen peittämien vuorten tee se itse -henkiselle sissileirille ja sieltä lopulta piiritetyn omakotitalon jäätävään panttivankitilanteeseen. Tilanteen laukeamisen jälkeiset tapahtumat niin kuvattujen hahmojen kohtaloiden kuin vasemmistoterroristien muiden toimien suhteen esitetään lopputekstien tienoilla niukasti kuvitettujen tekstiplanssien avulla.

Leffan suurin voima on siinä, että se saa kerrontatavallaan uskomaan katsojan olevan ikään kuin kärpäsenä katossa ja luo siksi jo heti ensimmäisestä murhasta aidosti järkyttävän kokemuksen. Vaikka väkivalta menee alati pidemmälle, siihen ei turru, vaan jokainen raakuus sattuu sielun perukoilla saakka. Tämän huomaa myös hahmoista suurimman osan kasvoilla, näiden lopulta ainoastaan alistuessa vastentahtoisesti toteuttamaan parin johtajaksi valikoituneen psykopaatin käskyjä. Näin ollen elokuva on myös jonkinlainen psykologinen mikropohdinta siitä, mikä vasemmistolaisissa vallankumouksissa kenties pohjimmiltaan on mennyt pieleen, tasa-arvoisuuteen ja yhteiseen hyvään perustuneen ideologian värjätessä sormien läpi valuessaan kädet verenpunaisiksi ja muuttuessaan itsensä väkivaltaiseksi irvikuvaksi.

Mielessä vielä päiviä katsomisen jälkeenkin pyörivä United Red Army muistuttaa myös huomattavasti dokumenttia The Red Army/PFLP: Declaration of World War, jonka Wakamatsu ohjasi 36 vuotta aiemmin yhdessä pinku eigoja kirjoitelleen Masao Adachin kanssa. Kiinnostavana triviatietona vuosien jälkeen jälleen elokuva-alalla vaikuttava Adachi hyppäsi filmiteollisuuden kelkasta 70-luvun alussa, liittyi itse Japanin punaiseen armeijakuntaan ja eleli seuraavat 30 vuotta Libanonissa, josta hänet vuosituhannen vaihteessa luovutettiin takaisin kotimaahansa kärsimään lyhyttä vankeusrangaistustaan. Sisäpiirin tietoa porukan toimista Wakamatsulla luulisi siis olleen filmiään varten riittämiin.

Vaihdetaan lopuksi kokka kohti Hongkongia, maahan jossa Bruce the Super Hero (1979) on tuotettu yhdessä Filippiinien kanssa. En taaskaan muista tästä supertähti Bruce Len ohjaamasta, tuottamasta ja tähdittämästä bruceploitaatio-roskasta liikoja, mutta siinä oli Bolo Yeung joka tappoi härän paljain nyrkein, mikä kohtaus jo yksin riittää tekemään elokuvasta tärkeän. Tässä oli myös jotain Rocky-viittailua ja lopussa Le tietenkin pieksee myös Bolon. Olihan Bruce the Super Hero oikeasti jotain sellaista, mitä käytettäneen apuna kidutuksessa Guantanamo Bayssa, mutta hei, elokuvia ei saa ottaa liian vakavasti, kuten kuulen monesti esimerkiksi Spede-tuotantoa kritisoidessani sanottavan.

Honkkarilainen Tiger Love (1977) on hyvä osoitus sekä siitä, ettei muutamilla hyvillä jutuilla rakenneta kokonaista elokuvaa, että tämänkin saaren alueella olisi ehkä ollut parempi tuottaa kaksi kolmannesta vähemmän leffoja: niillä käyttämättä jääneillä ideoilla kun olisi voinut tilkitä sitten noiden valmiiksi saatujen rainojen suvantokohdat. Tiger Lovessa on aivan loistava alku ja loppu, mutta se väliin jäävä on jälleen kerran jotain niin unettavaa, että ruudun ääreltä huomaa vahingossakin aina välistä karkaavansa. Tämä tarkoittaa siis lähinnä turhaa puhetta ja kökköä kung futa.

Filmin alussa nainen hyppää rotkoon ja kusee tiikerin päälle, josta tulee urean vuoksi tämän uskollinen palvelija. Lopummalla joku mummo puolestaan alkaa höpistä kostosta, muuttuu tiikeridemoniksi ja ryhtyy listimään ihmisiä niin ikään slasher-tyylillä. Raitapaitapaholaisen hyökkäykset ovat jotain koomisen ja hyytävän väliltä ja mieleen jää myös kohtaus, jossa lapsi leikkii tiikerin kanssa, joka äkisti näyttää käyvän kesken oton oikeasti tämän kimppuun. Skene päättyy freeze frameen kersan kauhistuneista kasvoista, mutta seuraavassa otoksessa koko juttu on sivuutettu ja nämä ovat eläimen kanssa mitä parhaimpia ystäviä. Vanha vihtahousu yksin tietää, millaisia kauhunhetkiä kulisseissa vuonna seiskytseitsemän onkaan koettu.

KNEE-DEEP IN THE SHIT – IMDB BOTTOM 100

Pohjalle jää yleensä sakkaa tai posliinivaltaistuimen tapauksessa kakkaa, ja tämäkin lehti loppuu nyt sen nielaisemiseen.

Osa ihmisistä ottaa projektikseen katsella Internet Movie Databasen sataa parhaiten pisteytettyä elokuvaa. Itseäni tällainen ei hirveämmin kiinnosta, mutta sitä vastoin ne alimmat limat, eli IMDb Bottom 100, on kiehtonut mieltäni jo pitkään. Näin ollen sen lisäksi että olen kolunnut tuota lietesankoa omatoimisesti parhaani mukaan, olemme myös järjestäneet kaverini kanssa useamman teemaillan, jonka aikana katselemme näitä “maailman huonoimpia” elokuvia useamman putkeen. Yleensä kyseiset tapahtumat eivät mene ihmisystävällisyydeltään aivan putkeen, eikä vakaviltakaan aivovaurioilta aina ole mahdollista välttyä.

Viimeisimmän leffailtamme aloitimme Vaippahousut vauhdissa -komedian jatko-osalla Superbabies: Baby Geniuses 2 (2004), joka oli aika lailla yhtä huono kuin edeltäjänsä. Käsittämättömän syöksylaskun Mustan joulun jälkeen aloittaneen Bob Clarkin leffassa vauvat hassuttelevat ja pistävät nenille roistoja. Huomasin tätä kirjoittaessani katselusta kuluneen päälle kaksi kuukautta, enkä muista enää itse elokuvasta mitään muuta, kuin että se sai vihaiseksi. Tämä alkaa oleman tässä lehdessä jo aika kulunut mantra.

Kadotettu maailma (2014) on Nicolas Cagen pääosittama uudelleenfilmatisointi jostain kristittyjen hihhulien tekemästä, käsittääkseni katselukelvottomasta tieteisfilmistä Left Behind. Paljoa paremmaksi tämäkään Hollywood-versio tuskin laittaa, sillä elokuvalla ei ole skuugeleita olla edes raivostuttavaa paatosta, vaan ainoastaan todella, todella pitkästyttävää puksuttelua vaarin mopoautolla pitkin kirkonkylän hiekkaraittia. Välistä jumitetaan lentokoneessa, sitten Cage näyttää vakavalta ja yhtään mitään ei tapahdu, jollei kiroilevaa ja itkupotkuraivareista kärsivää kääpiötä sellaiseksi lasketa. Olisivat ottaneet perkeleet oppia vaikka sitten joltain Cecil B. DeMilleltä, jonka suuren budjetin sekoilut isä jumalan nimeen ovat sentään edellä mainitun tapaista rehellistä kiihkoilua, jolla olisi rahkeita hyväksikin vitsiksi jos vain pyyhkii mielestään sen, ettei ihmiskunta ole elokuvien väliin jääneiden vuosikymmenien aikana sivistynyt edes hivenen. Tämä uutta alkua profetioiva maailmanlopun dystopia sen sijaan korjaa satoaan vain saatanallisten haukotusten muodossa.

Ehtoon vähän ennen saunavuoron alkua päättänyt The Human Centipede II (2012) oli onneksi hieman hämmentävästi se rupeaman kiinnostavin teos. Pahamaineinen ykkösosa, jossa hullu tiedemies kursii muutaman ihmisen huulien ja anaalin kohdilta yhteen, lienee kaikille tuttu juttu. Jatko-osa yrittää vielä askelta edeltäjäänsä kunnianhimoisemmin, ollen mikäs muukaan kuin mustavalkoinen wannabe-taide-elokuva. Väkivaltapätkien synnyttämää väkivaltaa ja apina näkee, apina tekee -kaavaa “pohdiskelevassa” kauhuilussa parkkihallin monitorointikopissa työskentelevä limanuljaskarumilus on ihastunut fanittamaansa Ihmistuhatjalkaiseen niin kovasti, että päättää toistaa sen tapahtumat ja ommella yhteen kaksikymmenosaisen otuksen. Hyönteistä kootessa veri roiskuu, gore on sangen kuvottavaa ja praktikaaliefektit onnistuneita, vaikka itse sisältö muutoin onkin pelkkää itsetarkoituksellista sadismia, josta etenkään tässä iässä ei saa enää pienintäkään potkua munillensa. Pahin on kuitenkin lopetus, jossa selviääkin kaiken olleen vain kameroita kyylänneen iljetyksen päiväunifantasiointia, eikä mitään oikeasti tapahtunutkaan – vielä. Anteeksi jos pilasin elokuvanautintonne, haastakaa oikeuteen.

Lisäksi tämän hetkiseltä Bottom 100 -listalta on kirjoitushetkellä katsottu seuraavat merkkiteokset:

Disaster Movie
Manos: The Hands of Fate
Birdemic: Shock and Terror
The Hottie & The Nottie
House of the Dead
Son of the Mask
Epic Movie
Pledge This!
Alone in the Dark
Dragonball Evolution
Meet the Spartans
Gigli
Cats
Baby Geniuses
Jaws: The Revenge
Troll 2
BloodRayne
Hobgoblins
Rollerball
Catwoman
Kazaam
Santa Claus Conquers the Martians
The Emoji Movie
Scary Movie V
Dumb and Dumberer: When Harry met Lloyd
Texas Chainsaw Massacre: The Next Generation
The Room
Police Academy: Mission to Moscow
Daddy Day Camp
Hercules in New York
Breach
Mortal Kombat: Annihilation
Batman & Robin
Crossroads
Spice World
Spy Kids 4: All the Time in the World
Jaws 3-D
Superman 4: The Quest for Peace
Black Christmas (2019)
The Wicker Man (2006)
The Fog
Mac and Me
The Flintstones in Viva Rock Vegas
Street Fighter: The Legend of Chun-Li
Teen Wolf Too